— En luule kenenkään pitävän häntä sellaisena. Lucia ihmetteli tohtoria. Tarkoittiko hän totta, vai teeskentelikö hän, ja minkätähden siinä tapauksessa? Oliko hän niin tunteeton kuin miltä tahtoi näyttää?
— Katsooko neiti aina ihmisten sieluun tuolla tavalla? kysyi hän yht'äkkiä.
Tohtori ei ollut katsonut Luciaan, niin että Lucia ei luullut hänen huomanneen hänen katselleen häntä. Hän tunsi tulleensa ilmi, mutta ei joutunut siitä hämilleen.
— Minkätähden tohtori koettaa näytellä tunteetonta? kysyi hän.
Terävä katse iski häneen tohtorin pienistä, himmeistä silmistä, jotka tavallisesti huolellisesti kätkivät sen, mitä hänen sisällään mahdollisesti liikkui.
— Mistä te tiedätte sen olevan näyttelemistä? Lucia kohtasi pelotonna hänen katseensa ja hymyili.
— Eikö se sitten ole?
Tohtori mutisi jotakin ja käänsi pois kasvonsa. Lucia ei oikein kuullut, mutta luuli, että kirous oli päässyt tohtorin huulilta. Hän nauroi.
— Mitä nyt? kivahti tohtori.
— Ensimmäisen kerran minulle kirotaan, selitti Lucia.