— Neitihän voi tulla tänne näyttämään minulle ratsastuspukuaan, vastasi äiti, istuessaan ikkunan ääressä salin viereisessä huoneessaan tilikirjojaan tutkimassa.
Irene juoksi ulos, tullen hetkisen kuluttua takaisin Lucian seuraamana.
— Irene tahtoi välttämättä, että tulisin näyttämään ratsastuspukuani, selitti Lucia. Tukholmassahan kaikki naiset ratsastavat nykyään miessatulassa, mutta se tapa ei näy vielä tulleen tänne.
— Se näkyy nyt joka tapauksessa tulleen tänne neidin mukana, vastasi rouva Clareus osoittamatta millään tavalla, miellyttikö se häntä vai eikö.
— Äiti, enkö voi saada samanlaista ratsastuspukua! pyysi Irene.
— Nyt, ajatteli Lucia, saanen kai tietää, loukkaako kaksijakoinen hameeni häntä vai eikö.
— Kulutahan ensin se, mikä sinulla on, vastasi rouva Clareus, eikä
Lucia siitä vastauksesta voinut tehdä mitään johtopäätöstä.
11.
Aurinko näkyi hehkuvana pakkassumusta, joka ehdottomasti oheni. Tuo sumu oli tehnyt kauniin työn yöllä — kaikki oli pakkasen hopeoimaa. Kuusimetsä oli valkoinen, mutta ei painavasta lumesta, vaan siten, että havuoksat näyttivät olevan täynnä hopeisia neuloja. Alastomien lehtipuiden hennoimmat oksat piirtyivät ikäänkuin ohuena hopeakudoksena järven jäähän.
Irene, joka kulki yksin ja nopeasti tietä pitkin, katsoi kaikkea aivan kuin olisi kyennyt entistä enemmän siitä nauttimaan. Hän ikäänkuin painoi sen sieluunsa.