Kyllä, rouva Jennings tahtoi, hän alkoi soittaa hamboa, ja Allan vei
Lucian tanssiin.
He tanssivat ihastuttavan kauniisti, nuo kaksi, kumpikin oli mitä parhain tanssija. He kumpikin viehättyivät toistensa kanssa tanssimisesta ja vaihtamatta sanaakaan he tanssivat herkeämättä, niin kauan kuin soittoa kesti. Kun se lakkasi, katsoivat he ymmärtäen ja ihastuneina toistensa hymyileviin silmiin.
— Se oli tanssia! pääsi Allanilta kunnioittavasti.
— Niin, se oli! vastasi Lucia samaan tapaan.
— Ellen olisi luvannut omistautua pikku Annalle, niin pidättäisin teiltä jokaisen jäljellä olevan tanssin, selitti Allan.
— Vai olette te luvannut omistautua Annalle? kysyi Lucia ystävällisen mielenkiintoisena.
— Niin, olen ottanut tehtäväkseni opettaa hänet tanssimaan tänä iltana. Hän väittää, ettei hän osaa ja että se käy parhaiten minun kanssani. Hän on pieni kullanmuru, ja minä olen oikein rakastunut häneen tänä iltana. Mutta te tanssitte niin, että olen teihinkin rakastunut.
Lucia nauroi hänen suorapuheisuudelleen.
— On hyvä, että ravistatte Annaa hiukan, sanoi hän hyväksyvästi. En ole koskaan nähnyt häntä niin nuorena kuin tänä iltana. Hän onkin muutoin liian vakava ikäisekseen.
— Ikävä ei ole koskaan kellekään hyväksi, selitti Allan. Ja noilla tytöillä on ikävä. Brita tosin on sellainen, että hän väkisin hankkii itselleen hauskuutta, mutta sitä ei tuo pikku pyhimys tee.