Rouva Clareus oli tullut sisään tanssin kestäessä ja tuli nyt vanhimman tyttärensä luo.
— Eikö täällä ole kylliksi herroja, koska naiset tanssivat keskenään? kysyi hän kasvoillaan hymyntapainen ilme.
— On kyllä. Mutta tanssin mieluummin Lucia-tädin kuin sadan herran kanssa, selitti Irene.
— Tyhmä tyttö! sanoi Lucia sydämellisesti ja pyyhkäisi leikillisesti sormellaan noita säteileviä kasvoja.
Mutta hän nousi ylös ikäänkuin lopettaakseen tuon tuttavallisen hetken.
Irenekin nousi ylös, vaikka vastahakoisesti eikä vetänyt kättään pois
Lucian kainalosta.
— Et saa unohtaa olevasi emäntä, Irene, sanoi äiti.
— Ne huvittelevat niin hyvin keskenään, sanoi Irene katsellen ympärilleen.
— Eivät nuo kaksi, sanoi Lucia osoittaen paria tyttöä, jotka istuivat yhdessä, ilmeisesti pakosta, ja näyttivät hylätyiltä.
Samalla hän veti käsivartensa irti Irenen otteesta, ja tämä, joka ymmärsi kehoituksen, totteli ja meni tyttöjen luo.
Samassa Uno tuli vaatimaan tanssiaan, mutta Lucia käänsi hänetkin noiden tyttöjen luo sanoen, että hän luovutti tanssinsa toiselle niistä. Hän sanoi sen sellaisella tavalla, että Uno ei voinut loukkaantua, ja vaikkakin vastahakoisesti niin totteli hänkin Luciaa.