Rouva Clareus ja Lucia seisoivat tuokion äänettöminä. Edellinen katsoi lapsiansa ja sitten Luciaa, ja vaikka katse ei sanonut enempää kuin tavallisesti, sai Lucia kuitenkin sen vaikutuksen, että hänen pitäisi pyytää anteeksi jotakin.
— Neidillä on vaikutusta nuorisoon, huomautti rouva Clareus äänellä, joka ei ilmaissut, tarkoittiko hän sen kiitokseksi vai moitteeksi.
— Olen tietoinen edesvastuusta, sanoi Lucia matalalla, kunnioittavalla äänellä.
Sillä herkällä sisäisellä havainnollaan hän älysi yht'äkkiä ja salamantapaisella selvyydellä tuon jäykän, viileän pinnan takaa äidinsydämen kateuden siitä, että äidin silmien edessä toinen saavutti voimakkaamman vaikutuksen lapsiin kuin äiti itse.
Mutta voiko hän sille mitään? Voivatko lapset sille mitään? Luciaa säälitti tämä äiti, joka tahtoi niittää lämpöä siitä, mihin oli kylvänyt vain viileitä tunteita. —
Rouva Sander oli emäntänsä kanssa tullut ylhäältä kirjastosta alas saliin katsomaan nuoriansa.
Hän ei pitänyt siitä, että tanssittiin, mutta hän ei ollut tahtonut tehdä mitään sen ehkäisemiseksi, koska hänen miehensä ei nähnyt mitään väärää siinä, että lapset ja nuoret, jotka tunsivat toisensa niin hyvin kuin nämä, pyörivät hiukan. Tietysti hän piti sitä tarpeettomana kuten kaikkia huveja, mutta hän ei tahtonut panna sitä vastaan, kun oli kysymys toisten kodista; hänen omassa kodissaan se ei tietysti koskaan tullut kysymykseen.
Rouva Sander ei ollut odottanut muuta kuin että vain Brita ottaisi osaa tanssiin, sillä tällä oli valitettavasti maailmallinen ja ulospäin kääntynyt mieli, mutta hämmästyksekseen hän huomasikin nyt, seisoessaan salin ovella, sekä Erikin että Annan tanssivien joukossa. Näiltä molemmilta hän oli todellakin odottanut enemmän vakavuutta ja vastustuskykyä.
Anna tanssi Allan Bentickin kanssa. He nauroivat molemmat, ja Annan silmät loistivat, hänen poskensa hehkuivat, ja hän näytti niin iloiselta ja vilkkaalta, että hänen äitinsä tuskin tunsi häntä.
— Tuleeko hänestäkin nyt yhtä maailmallinen kuin Britasta? ajatteli rouva Sander levottomasti.