Tähän runouden tyyssijaan suuntasi nyt tuo kaikelle taiteelle sokea ja kuuro kirkkoherra Sander raskaat askelensa.
Mutta hän ei löytänyt sitä, jota haki huoneesta. Sen sijaan hän tapasi siellä kapteeni Clareuksen, joka mukavasti lojui korituolissa jalat toisella tuolilla, vaippa pyöreällä vatsalla, kirja kädessä ja sikari suussa.
Kapteenilla oli sangen ylhäinen ulkomuoto, sileäksi ajeltu leuka, lyhyeksi leikatut harmahtavat viikset, leikillisyyden ilme suun ympärillä, huoleton katse tuuheiden, vielä mustien silmäkulmien alla olevissa luottavaisissa sinisissä silmissä.
Hän tuli iloiseksi saadessaan nähdä Sanderin ja teki liikkeen ikäänkuin noustakseen ylös, mikä ei kuitenkaan ollut todella tarkoitettu ja mikä päättyi niin, että hän ojensi kätensä ja työnsi lähellä olevaa tuolia.
— Istu ja juttele ja ota sikari.
Hän viittasi kädellään pöydällä olevaan sikarikoteloon.
— Missä Uno on? kysyi Sander heti.
— Hän ei ole täällä kuten näet. Minäkin odotan häntä sanoakseni hänelle, että tämä kirja, jonka hän on lainannut minulle sivistyttääkseen minua, on vain lorua. Istu, veli rakas! Hän tulee kyllä pian, hän on ollut kauan ulkona.
Mutta Sander jäi seisomaan.
— Minulla on hänelle asiaa, tahtoisin saada sen mieluimmin toimitetuksi tänä iltana.