Tämän sydämessä oli Sif myöskin saanut sijan, mutta se ei ollut valtijattaren. Sif viehätti häntä, mutta ei hallinnut. Hänen kuvansa seurasi häntä kyllä yhä itsepintaisemmin, mutta ei estänyt häntä menemästä sellaisiin paikkoihin ja seuroihin, mihin Sif ei sopinut.
Hän täytti toisinaan hänen mielensä kaiholla. Sifhän oli niin virkistävä, eikä hän tiennyt ketään, jonka mieluummin olisi tahtonut saada, jos personallisuus saisi yksin olla ratkaisevana. Mutta niin ei saanut olla. Hänen raha-asiansa olivat huonot, hänen tarvitsi mennä naimisiin rikkaan tytön kanssa, eikä Sif ollut rikas, hänellä ei ollut edes vähäisintäkään omaisuutta. Hirveän harmillista! ajatteli luutnantti.
Hänen ratsastusoppilaidensa joukossa oli kaksi perijätärtä. Toisella oli vähemmän omaisuutta kuin toisella, mutta hän oli herttaisempi. Nyt oli kysymys saisiko tämän ulkomuoto korvata erotuksen vai ottaisiko hän rikkaamman. Hän tiesi, että hän saisi heistä kumman tahtoisi, niin selvästi he kilpailivat hänestä.
Mutta sitte Sif oli tullut, ennenkun hän oli ennättänyt tehdä päätöksen, ja hyvin likeltä piti, ettei tämä saattanut myttyyn hänen laskelmiansa. Hän olisi ehkä tehnyt sen, jos hänen vaikutuksensa olisi saanut tulla niin voimakkaaksi, että hän Åken lailla olisi, Sifin kuva sydämessä, tullut ehkäistyksi menemästä sinne, mihin hän ei voinut ottaa tuota kuvaa mukaansa sitä tahraamatta. Mutta sitä valtaa itsensä yli hän ei antanut Sifille. Kun hän huomasi puhdistavan vaikutuksen, minkä Sif alkoi saada hänessä, terästäysi hän sitä vastaan, ja sen kautta menetti hän sen hiukkasenkin ihanteellisuuttaan, mikä hänellä tähän saakka oli ollut. Hän ei epäillyt enää rikkaan ja vähemmän rikkaan välillä. Hänhän ei voinut enää rakastua heihin kumpaankaan, nähtyään Sifin. Kun hänen senvuoksi piti myydä itsensä ilman rakkautta, piti sen ainakin tulla niin kalliiksi kuin mahdollista. Hän ottaisi rikkaamman.
Mutta ei ollut mitään kiirettä. Hän näki kyllä, että tyttö oli niin rakastunut häneen, ettei hän antaisi kenenkään muun siepata itseään, vaikkapa hän vähän viipyisikin.
Luutnantti huvitteli. Hän nautti Sifin raikkaasta seurasta ja antoi taipumukselleen vallan, niin pitkälle kuin saattoi, sitomatta itseään ja yllyttämättä ajatellun rikkaan morsiamensa mustasukkaisuutta liiaksi.
Leikin kestäessä hän tunsi kuitenkin toisinaan kiusallista kaihomielisyyttä. Oli hirvittävän suututtavaa, ettei Sif ollut rikas. Hän olisi tyytynyt aivan pieneen omaisuuteen, jos hän olisi saanut sen Sifin myötä. Mutta tällä ei ollut mitään, sen hän tiesi, sillä siitä hän oli ottanut selvän.
Hänelle kävi yhä vaikeammaksi päättää kosia tuota rikasta tyttöä. Sif oli niin hurmaava, hän ei saattanut jouduttaa ratkaisua, joka riistäisi häneltä Sifin näkemisen ja seuran.
Mutta Sifillä ei ollut aavistustakaan luutnantin huolista. Vähitellen hän rupesi punomaan tämän ympärille ihannoivia tyttöhaaveitaan. Hän meni ratsastustunneilleen mieluisin sydämentykytyksin, kiinnitti huomiota luutnantin sanoihin ja katseihin ja muisti ne. Ratsastaminen tuli hänen vasituiseksi maailmakseen.
10.