9.
Rakastuneella ihmisellä on rakastettunsa muassa, missä hän kulkeneekin.
… »Hän meille ei näy
Tuo vieras, mi nuorisojuhlissa käy»
laulaa runoilija ajatellen sydämensä lemmityn kuvaa, jota jokainen rakastunut nuorukainen kantaa sydämessään. Sillä tavoin kulki Sif Bentick, tietämättään, sinne, minne hänen uskollinen ihailijansa, Åke Boson, meni. Milloin hän oli luentosalissa ja katsoi hymyillen Åkeen muistiinpanokirjan lehdeltä, milloin hän oli hänen luonaan hiljaisessa työhuoneessa, ehkäisten tai kiihoittaen häntä työssä. Hän oli Åken mukana toverijoukossa. Jos musiikki raikui, kantoivat sävelet hänet rakastettua vastaan lumouksen maailmaan ja hän näki hänen kasvonsa ja olentonsa kirkastetussa loisteessa.
Jos leikki tai keskustelu toveripiirissä tuli sellaiseksi, että Sifin kuva tahraantui, kävi Åke hiljaiseksi ja sulki siltä korvansa, ja jos joku ehdotti hänelle, että hän tulisi johonkin sellaiseen paikkaan, johon Sif ei sopinut, ei Åke mennyt. Mutta hän tunsi, että jos hän kadottaisi kaiken toivon Sifin voittamisesta, silloin hänelle tulisi vaara suureksi, vaara — saadakseen unohdusta — heittäytymään suin päin siihen, mitä hän nyt karttoi. Senvuoksi hän itsesäilytysvaistosta viivytteli esittämästä tuota ratkaisevaa kysymystä Sifille.
Oli vielä muuan, jota Sif myöskin alinomaa tietämättään seurasi. Hänen kanssaan Sif eli tieteessä, jota hän ei ymmärtänyt ja jota hän ei harrastanutkaan. Mutta Sifin tiedoton läsnäolo Randalin mielessä vaikutti ei vain häneen itseensä, vaan hänen työhönsäkin. Sifin hymyilevä välinpitämättömyys tieteen ongelmoista veti Randalin näistä ulos pulppuavaan elämään ja esti häntä piintymästä kuiviin oppijärjestelmiin ja tieteellisiin ennakkoluuloihin. Hän opetti hänelle, että tiede ei ole elämää, vain yksi sen monista sädetaittumista. Luentosalissa, ylioppilaiden parissa, Sif oli näkymätönnä läsnä ja antoi hänen opetukselleen enemmän vapautta, alkuperäisyyttä ja inhimillisyyttä. Hänen työhuoneensa yksinäisyyteen hän saattoi tulla odottamatta ja nuorekkaalla tuoreudellaan yhtäkkiä temmata hänet alas hänen ajatusrakennuksensa korkeuksista ja asettaa hänet tietämätönnä ja kysyvänä uudelleen lähtökohtaan. Mikä on ainoa tarpeellinen elämässä? Mikä on totuus?
Sif oli myöskin hänen kanssaan hänen hengenahdistusöinään. Aina uudelleen hän seisoi hänen edessään tukien, niinkuin hän oli seisonut tuona lyhyenä, mutta unohtumattomana hetkenä lappalaisessa matkailijatuvassa. Milloin vain Randal muisti tuon hetken, tunsi hän, että silloin oli hänelle annettu jotakin, jota ei milloinkaan voitu ottaa häneltä.
Hienoimmin hän oli hänen luonaan ollessaan yhdessä hänen kanssaan. Hän näki että hänen sydämensä vielä oli lapsen, vaikka jo olikin täysikasvanut neito. Randal pelkäsi koettaa herättää hänen uinuvaa sydäntään, sillä hän ei uskaltanut uskoa, että hänen olisi suotu herättää se. Hän näki, että Sif piti hänestä lämpimästi ja vilpittömästi, ja hän pelkäsi pyytämällä liian paljon kadottavansa kaikki. Sif oli ikäänkuin kesy, mutta kämmenellä oleva arka lintu — pieninkin vangitsemisen yritys karkoittaa sen pois.
Sifillä ei ollut aavistustakaan miten uskollisesti hän seurasi noita kahta, nuorukaista ja kypsynyttä miestä, eikä hän tiennyt mitään niistä molemmista elämänpiireistä, jotka hän heidän kanssaan jakoi. Itse hän eli omassa tyttömaailmassaan, joka oli kudottu unelmista ja todellisuudesta.
Hän piti sydämellisesti Randal-sedästä ja piti Åkestakin, mutta vähän hän vaivasi päätään sillä miten paljon hän merkitsi heille. Oli sitävastoin kolmas, joka siinä suhteessa tuotti hänelle enemmän päänvaivaa, ja se oli luutnantti Stjärnfeldt, hänen ratsastusopettajansa.