Randal yllytti häntä pyrkimykseen koota omaan olentoonsa verrattoman arvoisia rikkauksia rakasteltua olentoa varten, arvoja, joita hänellä olisi tallella tahtoipa hänen rakastettunsa ottaa niitä vastaan tai ei. Hänen luonteensa, hänen olentonsa osina ne kuitenkin tulisivat aina olemaan Sifin ja hänen.
Nuorukainen tunsi tuon kypsyneen miehen sanojen voiman aavistamatta niiden voiman tulevan siitä, että Randal oli puhunut hänelle niinkuin oli tavallisesti puhunut itselleen.
— Sinä olet antanut minulle korkeamman käsityksen rakkaudesta, sanoi Åke. Pelkään vain, että se on liian korkea minulle. En välitä mistään muusta kuin Sifin omistamisesta.
— En tahdo riistää sinulta toivoa, halusin vain voivani herättää sinussa toivoa jostain enemmästä kuin siitä, mitä sinä innokkaimmin haluat, niin että jos sinun täytyy menettää se, sinulla on jotakin, joka voi kuitenkin pitää sinut pystyssä.
— Mutta minä en välitä pysytellä pystyssä, ellen voi saada häntä, intti
Åke.
Randal naurahti, se kuului melkein katkeralta.
— Nyt meiltä alkaa mennä ympäri, ei kannata jatkaa siitä aineesta enää. Olen sanonut sinulle ajatukseni enkä välitä jauhaa niitä sinuun. On hyödytöntä puhua järkeä rakastuneelle hupsulle.
— Hupsulle! Sanotko hupsuksi rakastumista Sifiin? Sinun suonissasi mahtaa olla kalan verta, kun et edes voi ymmärtää. En ymmärrä muuten, kuinka olet voinut itse välttää rakastumista häneen, niin »setä» kuin oletkin. Jos hän vain olisi puoleksikaan niin ystävällinen minulle kuin hän voi olla sinulle, menettäisin auttamattomasti pääni ja kosisin.
— Onhan hyvä että minun pääni istuu vähän lujemmassa, sanoi Randal kuivasti.
Hän ei pitänyt siitä käänteestä mihin keskustelu oli joutunut ja antoi sille senvuoksi toisen suunnan.