— Voithan sinä säilyttää rakkautesi, vaikkapa et voi saadakaan häntä.
— Silloinhan siitä tulisi helvetti!
— Puhtaasta, todellisesta rakkaudesta ei milloinkaan tule helvettiä, aivan yksinkertaisesti siitä syystä, että se olemukseltaan on taivas.
— Jos niin on, niin silloin ei rakkauteni ole puhdas, sanoi Åke uhmaavasti. Mutta todellinen se on, syvästi todellinen. Hän tekee minut hulluksi. Jos hän antaisi minulle rukkaset, niin silloin kävisi minun hullusti. Sinä, joka tunnet meidät molemmat, anna minulle neuvo! Kosinko minä?
— Siinä tapauksessa en voi neuvoa sinua. Mutta toisen neuvon tahdon antaa sinulle: joko hän tahtoo sinut tai ei, niin elä siten että olet hänen arvoisensa!
— Mitä iloa minulla on siitä, ellei hän tahdo minua? Silloin menköön kaikki helvettiin.
— Se on arvotonta puhetta. Åke kohottausi.
— Siinä tapauksessa vain, jos hän ei huoli minua, puolustihe hän. Jos hän tahtoo minut, silloin, niin silloin hän voi tehdä mitä tahansa minusta. Mutta jos hän hylkää minut…
— Millaista raukkamaisuutta! Mikä tuki sinusta voi tulla tytölle, jos hänen pitää tehdä sinut siksi, mikä sinusta on tuleva? Sinä, joka et tahdo olla paremmin miestä puolestasi, saatat odottaa, että tytön täytyy katsoa ylös sinuun, rakastaa sinua, uskoa itsensä sinulle! Ja vielä sellaisen tytön kuin Sif on! Sinäkö, joka et tahdo uskaltaa tulla kunnon mieheksi saamatta häntä ikäänkuin palkaksi, olet hänen arvoisensa, vai mitä arvelet?
Tämä läksytys tuli niin odottamatta tuolta tyyneltä, hillityltä ystävältä ja se oli niin täynnä oikeamielisyyttä ja voimaa, että se sattui Åkeen ja hän tunsi itsensä puolittain vasten tahtoansa irtitemmatuksi onnenkaihonsa hempeämielisyydestä ja asetetuksi korkealle, paljaalle kalliolle ja pakoitetuksi katsomaan kohti uusia ulapoita.