Koko yön hän oli toivonut itselleen kuolemaa.
Mutta aamulla oli toivo, tuo lannistamaton, herännyt jälleen, ja täällä ulkona luonnossa ja keväimessä se kasvoi voimakkaasti. Ja se kääntyi Randaliin. Ehkä hän voi auttaa. Sif asetti hänet niin korkealle, hän ottaisi vaikutuksia tämän arvostelusta. Ei Åke tahtonut pyytää ystäväänsä puhumaan hänen puolestaan Sifille, ei, mutta eihän olisi vahingoksi, jos keskustelu toisinaan itsestään voisi siirtyä Åkeen. Että Randal silloin puhuisi hyvää hänestä, sen Åke tiesi. Hän avasi täpötäyden sydämensä ilman arvelua.
Randalista tuntui omituiselta kuunnella, mutta hänellä ei ollut muuta neuvoa. Se kävi hyvin niin kauan, kun hänen tarvitsi vain kuunnella, pahemmalta tuntuisi, kun hänen täytyisi vastata. Sillä mitäpä hän osaisi vastata?
Hän ajatteli mitä Sif oli sanonut Åke-parasta, että hän oli ikävä. Sanoa tätä rakastuneelle nuorukaiselle tuntuisi sydämettömältä. Se vain loukkaisi häntä parantamatta häntä, niin pahoin kuin hän oli pihkaantunut. Ja sitäpaitsi eikö voinut ajatella, että tyttö voisi sanoa noin salatakseen syvempää tunnetta?
Kuta kauemmin Randal kuunteli Åkea, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että tuollaista rakkautta ei nuorukaiselle tule, ilman että sillä tarkoitetaan jotakin. Joko siihen vastataan tahi ei, täytyy sen koitua tärkeäksi hänen luonteensa kehitykselle.
Suuttumuksen sekainen kipu, jota Randal ensin tunsi nuoren miehen luottamusta vastaanottaessaan — aivankuin tämä olisi tunkeutunut hänelle itselleen pyhitetylle alueelle — väistyi vähitellen arvokkaamman tunteen tieltä. Hän ei voinut löytää sille nimeä, eniten se muistutti kokeneen veteraanin tunnetta nuorta taistelutoveria kohtaan, joka ensi kertaa on tulessa.
Nuorukaiselle oli kysymyksessä vain tämä: voinko voittaa hänet ja onnen? Randal näki syvemmälle ja pitemmälle.
— Ellet onnistuisi voittamaan häntä? huomautti hän. —
Åke kalpeni, ja hänen piirteensä kovenivat.
— Sitä en voisi kestää. Senvuoksi en uskalla kosia.