Tuon pienen sanaston rinnalla hyllyllä oli isän kuluneella raamatulla sijansa. Randal otti sen esiin ja puhalsi tomun siitä ja avasi sen. Se oli täynnä alleviivauksia ja merkkejä. Sitä oli luettu, punnittu ja rakastettu. Tässä oli ihmissydän avoimin sylin vastaanottanut Jumalan rakkauden ja sykkinyt sitä vastaan aina lämpimämmin, mitä pitemmälle elämä ehti.
Randal pani sekä kirjasen että raamatun kirjoituspöydälleen. Hän alkaisi uuden tutkimuksen, sydämen tutkimuksen, mutta metodillinen niinkuin hän mielellään oli aina kaikessa, oli hän nytkin. Senvuoksi kun hän tahtoi tutkia isänsä raamattua, hän otti pienen sanaston oppaakseen. Hän aikoi avata ja lukea sen yhteydessä joka raamatunkohdan. Isän kulunutta ja rakasta raamattua hän lukisi, se pitäisi hänen sydämensä herkkänä, se olisi oleva rakkauden ohjina ja suitsina hänen ylpeälle tahdolleen, joka tähän saakka oli kulkenut kriitillisen järjen ohjaamana ja senvuoksi mielellään halveksinut sydämen teeskentelemätöntä kieltä. Nyt viime aikoina oli Sif, tuo teeskentelemätön lapsi, opettanut häntä rakastamaan sitä ja panemaan sen kaiken muun edelle.
8.
Randalista tuntui kummalliselta kuulla toisen miehen huulilta hehkuvaa mielenpurkausta Sifistä. Hänhän oli kauan ymmärtänyt, miten Åke Bosonin laita oli, niin että eihän hän oikeastaan saanut kuulla mitään uutta, mutta se tuntui vaikealle kuitenkin. Vaikeaa oli, että se annettiin hänelle luottamuksena.
Åke ei voinut enää kantaa rakkauttaan ääneti itsekseen, eikä hän uskaltanut ilmaista sitä Sifille itselleen. Sverker Randal oli Sifin ystävä samoin kuin hänenkin, ja hänen sydämensä oli avoin nuorisolle. Hän oli myöskin ollut mukana alusta alkaen, senvuoksi oli Åkesta luonnollista keventää sydäntään tuolle vanhemmalle miehelle, nykyään ystävälle.
Hänellä olikin siihen parhain tilaisuus, kun he kaksi olivat yhdessä ulkona metsässä ja kedoilla eräänä viehättävän kauniina alkukesän päivänä, Åke kasveja tutkimassa, Randal lepäämässä.
He olivat lähteneet junalla Upsalasta ja kulkivat nyt eräässä haassa, missä tuskin huomattava polku mutkitteli pitkin kedon viheriää vehmautta. Kaikki kukki ja uhkui elämää. Valkeana kukki tuomi ja pihlaja, valkean keskeltä pujotti kuusi vaaleanvihreitä oksiaan ja mänty koristelihe tuoreilla kerkillään. Harvinaisia kasveja kukki tavallisten kevätkukkien seassa.
Kasvioppi ei ollut Randalin aine, mutta hän harrasti sitä tiedettä kuitenkin, kuten kaikkea hienoa, ihmeellistä ja totta, ja hän kuunteli Åken selityksiä ja ihastui hänen kanssaan jonkin harvinaisen kasvin löytämisestä. Hän nautti tarkasta järjestyksestä, joka vallitsi tämän moninaisen rikkauden pienimmässäkin yksityiskohdassa, ja hän tunsi itsensä taipuisaksi huokaamaan maallisen elon lyhyyttä, joka ei anna aikaa tunkeutumaan pitemmälle kuin paikotellen tämän ihmeellisen maailman pintaan.
Samoiltuaan tunnin tai pari Randal ja Åke olivat istuutuneet metsäiselle mäelle levähtämään ja syömään eväitään. Silloin Åke tuli keventäneeksi sydämensä vanhemmalle ystävälleen.
Hän oli edellisenä päivänä tavannut Sifin, ja se kohtaaminen oli saattanut hänet epätoivoon. Sif oli ollut ihastuttavampi kuin konsanaan, mutta oli tuntunut välinpitämättömältä häntä kohtaan.