Se oli liikaa luutnantille. Hän unohti kaikki laskelmat ja varovaisuuden, hänen intohimonsa otti vallan ja kuohahti esiin sanoissa ja eleissä, ennenkun hän tiesi mitä teki. Hän heräsi tilanteen arveluttavuuteen vasta sitte, kun peruuttamattomasti oli ilmaissut rakkautensa.
Molemmat olivat hämillään ja yllättyneet.
Luutnantti ajatteli sitä mitä oli sanonut. Kosinut hän ei ollut, ilmaissut vain rakkautensa. Hänelle olivat rakkauden tunnustus ja kosiminen kaksi eri asiaa. Mutta Sifille ne olivat yhtä ja samaa. Sen luutnantti ymmärsi, ja hänen tietoisuutensa Sifin viattomasta käsityksestä teki tämän vain vielä enemmän tavoiteltavaksi hänelle samoin kuin tuo odottamaton arkuus Sifin käytöksessä hänen kuohuvan tunteenpurkauksensa rinnalla. Sif hurmasi häntä enemmän kuin konsanaan, ja hän oli jo vähällä heittää kaiken viisauden yli laidan ja antaa asian kehittyä tunteen mukaan. Innokkaan kehoituksen sanat pyrkivät kaikin tavoin esiin murtaakseen Sifin ärsyttävän epäröinnin, mutta hän pakotti ne takaisin. Maailmanviisaus oli liian juurtunut häneen, ettei edes intohimo voinut sitä järkyttää. Hänen raha-asiansa olivat niin huonot, että aivan yksinkertaisesti hän ei voinut mennä naimisiin varallisuutta vailla olevan tytön kanssa.
Ennenkun Sif oli ehtinyt vastata torjuvasti tai myönteisesti, rupesi luutnantti puhumaan köyhyydestään. Sydämen sanoja ne eivät olleet, jotka nyt tulivat hänen kielelleen, vaan viisauden, ja tuo äskeinen intohimoinen hehku muuttui synkkyydeksi. Olisi miehuutonta, epäritarillista ja itsekästä pyytää ketään tyttöä jakamaan hänen köyhyyttään. Senvuoksi hän ei pyytänyt Sifiltä sitä, hän ei ollut koskaan aikonut antaa hänen nähdä rakkauttaan, mutta se oli tullut liian voimakkaaksi ja tunkeutunut esiin tunnustuksessa. Voiko hän antaa sen anteeksi?
Kasvavan haaveilunsa aikana Sif oli uneksinut luutnantin rakkautta eniten ritarillisen ihailun muodossa. Hän oli elänyt hetkeä varten ja nauttinut katseesta tai kädenpuristuksesta ja vastannut ilmilausumattomiin tunteisiin, mutta mahdollisuuden, että siitä jotain enempää seuraisi, hän oli siirtänyt tulevaisuuteen ja sangen vähän askarrellut sillä haaveiluissaan. Senvuoksi hän oli tullut empiväksi, kun todellisuus yhtäkkiä oli tullut hänen eteensä ja hänet oli asetettu ratkaisun eteen. Luutnantin raju tapa oli pelästyttänyt häntä, ja nyt hänen synkkyytensä liikutti häntä. Siihen, mitä luutnantti sanoi, hän ei paljon kiinnittänyt mieltään. Mitä hän välitti köyhyydestä? Hänellä ei ollut mitään kokemusta siitä. Mutta luutnantin synkkä puhetapa koski häneen. Todellisuus, sellaisena kuin se nyt esiytyi, oli niin erilainen kuin hänen haaveensa, ettei hän tiennyt miten kohdata sitä. Yksi kohta vain oli hänen haaveunelmiensa kanssa yhteinen ja se oli se seikka, että luutnantti piti hänestä ennen kaikkia muita. Haaveissaan hän luonnollisesti oli perustanut kaikki siihen. Ja nyt tämä ei ollut vain haavetta enää, vaan varmuutta. Hän piti hänestä enemmän kuin kaikista muista, hän oli niin kiintynyt häneen, ettei voinut hillitä itseään. Se teki Sifin ylpeäksi ja onnelliseksi. Tietysti hän antoi hänelle anteeksi, että toinen oli ilmaissut tunteensa, hän oli vain iloinen, että tämä oli tehnyt niin.
Luutnantti näki Sifin silmissä välkkeen ja kuuli hänen äänensä lämmön eikä epäillyt, että hänen rakkautensa sai täydellistä vastakaikua. Tuo empiminen, jota Sif ensin oli ilmaissut, oli kai vain viattomuuden tahdotonta peräytymistä tuntemattoman suhteen, ajatteli hän, ja tyttö oli hänestä entistäkin houkuttelevampi.
Mutta hän pakotti itsensä puhumaan veloistansa. Hänellä ei ollut mitään millä maksaa niitä, ne olivat kintereillä ja lisääntyivät vain vuosi vuodelta. Hän ei ollut niin konnamainen, että olisi pyytänyt Sifiä jakamaan hänen kanssaan sellaista kurjuutta.
Mutta ellei niitä voi maksaa ja ne vain lisääntyvät, niin miten käy lopuksi? ihmetteli Sif.
Mahdotonta oli luutnantin sanoa hänelle keinoa, mitä oli ajatellut. Tänä hetkenä hänestä sitäpaitsi tuo keino oli niin vihattava, että hän epäili voisiko hän saada itsensä käyttämään sitä. Senvuoksi hänen vastauksensa oli välitön ja aito, kun hän kohotti kätensä ohimolleen ja teki liikkeen sormillaan, ikäänkuin olisi nykäissyt revolverin hanaa.
Sif kauhistui ja vannotti häntä, ettei hän ajattelisi mitään niin hirveää. Täytyihän toki löytyä jokin keino. Piti vain ryhtyä johonkin, arveli Sif toivehikkaasti, ja olihan siihen kai satoja mahdollisuuksia. Mutta luutnantti istui ikäänkuin nuori ukko eikä nähnyt mitään muuta kuin tuon ainoan alentavan, vihattavan, josta hän ei voinut viitata Sifille.