Kun he erosivat, eivät he olleet kihloissa, mutta heillä oli yhteinen salaisuus, joka Sifistä oli ihastuttava, mutta luutnantista musertava. Että Sif suorastaan iloiten saattoi mukautua siihen, että heidän välilleen ei saanut tulla muuta, ymmärsi luutnantti vain sillä tavoin, että Sif toivoi jotain odottamatonta käännettä hänen raha-asioissaan. Se kiusasi häntä, koskapa hän tiesi, ettei mikään käänne parempaan päin ollut mahdollinen. Hänen mieleensä ei johtunut ymmärtää Sifin iloista mieltä, vaikka ei kihlauksesta tullut mitään, siten, että tämä ei pohjaltaan tahtonutkaan kihlautua hänen kanssaan. Eikä Sif itsekään ymmärtänyt mielialaansa siten. Hän oli vain iloinen tietäessään tuon komean sankarin, josta niin monet haaveilivat, suosivan häntä. Se oli aivan kylliksi hänelle. Enempi olisi ollut liikaa, mutta sitä hän ei ajatellut, koskapa enemmästä ei ollut kysymystäkään.
Kun Sif myöhään saman päivän iltana tuli huoneeseensa ja vihdoinkin oli yksin, ajatteli hän päivän suurta tapahtumaa. Silloin hän tuli myöskin ajatelleeksi Randal-setää. Epäsuorastihan tämä juuri oli tuottanut hänelle tämän onnen, joka hänet nyt täytti, sillä hänhän oli kiihoittanut luutnantin mustasukkaisuutta, kunnes hän oli ilmaissut itsensä.
Hän tunsi itsensä kiitolliseksi Randal-setää kohtaan siitä mitä tämä tietämättään oli tehnyt, mutta samalla hänellä oli tunne siitä, että oli jollain tavalla käyttänyt häntä väärin. Hän oli liian hyvä käytettäväksi kannustimena. Sif ei ollut liioitellut alttiuttaan Randal-setää kohtaan, ja vaikka Sif oli kyllä ymmärtänyt, että hänen sanoillaan oli yllyttävä vaikutus, ei hän ollut puhunut Randal-sedästä oikeastaan harkiten, mutta kuitenkin hänestä tuntui vähän pahalta ajatella sitä osaa, jota oli antanut hänen näytellä.
Hän ihmetteli, mitä Randal-setä pitäisi siitä, jos hän tietäisi. Välinpitämätön hän ei olisi, sen Sif tunsi. Varmasti hän osaisi keksiä keinon mitä velkoihin tuli. Hän toivoi että hänen luutnanttinsa voisi oppia tuntemaan Randal-sedän ja tulla hyväksi tutuksi hänen kanssaan, mutta hän ei tiennyt miten se kävisi päinsä suoravaisella tavalla. Esitellyiksihän he helposti voisivat tulla toisilleen, mutta tulisivatkohan he silti ystäviksi? Hehän olivat niin erilaisia.
12.
Randal ei ollut voinut olla miettimättä mikä oli ollut syynä Sifin mielialaan, kun tämä ikäänkuin apua etsien oli liittäytynyt häneen tuona päivänä, jona hän oli saattanut hänet kotiin ratsastuksesta.
Seuraavan kerran kun hän tapasi tytön, katsoi hän entistä tarkkaavammin häneen. Mutta vaikkapa hän ei olisi sitä tehnytkään, olisi hän heti huomannut uuden muutoksen. Hän näytti kantavan onnellista salaisuutta.
Randal aavisti heti, mitä se merkitsi. Se ei voinut merkitä vähempää, kuin että hänen sydämensä oli herännyt.
Kuka sen oli herättänyt?
Ei viipynyt kauan ennenkun hän pääsi siitä selville. Hän istui ratsastushuoneen parvekkeella ja sattui näkemään katseen, jonka Sif ja hänen ratsastusopettajansa vaihtoivat keskenään. Se oli pikainen ja varovainen, mutta täynnä keskinäistä ymmärrystä. Se työnsi pistoksen Randalin sydämeen, pistoksen joka ei lakannut, vaan jätti jälkeensä kirvelevän tuskan.