Mutta se ei ollut mikään helppo asia. Jos hän olisi voinut vetäytyä pois Sifin seurasta, olisi tuo vaikeus saanut toisen luonteen, mutta suhde, missä hän oli sekä Sifiin että koko tämän perheeseen, teki mahdottomaksi syrjään vetäytymisen. Oli niin selvää, että hän joka kerta Tukholmassa käydessään tuli tohtori Bentickille, ettei hän ilman aihetta voinut katkaista sitä tapaa, ja onnettomuus satutti, että hän oli ottanut pitääkseen sarjan kansantajuistieteellisiä luentoja Tukholmassa sinä lukukautena. Lucialla oli sarjakortti, ja Sifkin oli ollut mukana silloin tällöin. Siispä hänelle ei ollut mitään aihetta poisjäämiseen.
Sif ei aavistanut miten Randalin laita oli. Häneen koskisi, jos hän tietäisi sen, sillä hän piti todellisesti hänestä, sen hän tiesi, senvuoksi hän ei saisi tietää mitään. Jos Sif ei epäilisi mitään, täytyisi hänen jäädä samaksi setämäisen alttiiksi ystäväksi kuin tähänkin saakka. Mutta se tehtävä oli ylivoimainen. Hänen filosofiansa ei ollut miksikään hyödyksi tämän suuren vaikeuden kohdatessa.
Mistä löytää todellisen avun?
Hän muisti tilaisuuden, jolloin hän poikasena oli tullut isänsä huoneeseen ja löytänyt isän rukoilemasta. Hän oli aikonut hiipiä pois, mutta isä oli huomannut hänet, ja kutsunut hänet luokseen ja avomieliseen tapaansa pyytänyt häntä yhtymään hänen kanssaan rukoukseen. Sillä kertaa taloudelliset huolet olivat painaneet isää, eikä ollut näyttäytynyt mitään keinoa. Randal muisti vielä tuon rukouksen, mihin hän silloin oli ottanut osaa. Oli aivan kuin isä olisi vain asettanut huolensa viisaan ja mahtavan ystävän eteen, joka tietäisi neuvon, missä hän itse ei tiennyt yhtään. Randal muisti myöskin, että kohta jälkeenpäin apu oli tullut aivan odottamattomalta taholta.
Tuo muisto oli niin lapsellisen yksinkertainen, ja Randal oli tuskin ajatellut sitä kaikkina menneinä vuosina. Mutta nyt se seisoi yhtäkkiä niin elävänä hänen edessään. Hän taivutti päänsä sen edessä.
Hänen huuliltaan ei tullut mitään sanoja, ei edes sydämessäkään hänen tarpeensa muodostunut sanoiksi, se oli vain onnettomuuden ilmausta, joka tapahtui hänen sielussaan ja veti häntä sen Jumalan puoleen, johon hän oli nähnyt isänsä uskovan ja jota rakastavan ja rukoilevan ja jota hän itsekin oli alkanut viime aikoina etsiä toisin kuin tieteellisen ajattelun avulla.
14.
— Miten pahoillani olen kun setä on ollut sairas! Sifin iloiset silmät olivat täynnä osanottoa.
— Se on vain tuo vanha tavallinen, sanoi Randal, torjuen asian sellaisena, josta ei kannattanut puhua. Mutta Sif katseli häntä todellisella levottomuudella, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt häntä niin huonon näköisenä.
— Taudinpuuska kesti ehkä kauemmin kuin tavallisesti, myönsi Randal. Ja sitten minulla on ollut paljon työtä.