Hän tiesi olevansa kalpea ja laihtunut, ja hänestä oli hyvä, että voi syyttää hengenahdistusta ja työtä, vaikka hän kyllä tiesi että nuo voimat eivät jäytäneet hänen elämänlankaansa, ne olivat päinvastoin kuin kaksi kainalosauvaa, joita ilman hän vaivoin olisi voinut kulkea tämän ajan läpi.
Tanssikutsuissa, yhteisten tuttavien luona Sif ja Randal nyt olivat kohdanneet toisensa.
Randal ei tanssinut, mutta Sif oli ollut innokas antamaan hänelle kuitenkin yhden tanssin, ja nyt he istuivat sen aikana eräässä nurkassa itsekseen, missä he voivat olla häiritsemättä, jota Sif juuri tahtoi.
Luutnantti Stjärnfeldt ei ollut kutsuissa. Kun ei saanut puhua hänen kanssaan piti Sif onnena saada puhua hänestä, ja istuessaan nyt Randal-sedän kanssa ihmetteli hän, saisiko hän rohkeutta antaa rakastetun ystävän tietää mitään hänen salaisuudestaan.
— Setä ei ole tullut katsomaan ratsastusta pitkään aikaan.
— Minun aikani on ollut hyvin tiukalla.
— Niin tietysti. Onhan minulta itsekästä tahtoa setää tulemaan.
— Sinulla on kai niin hauskaa ratsastaessa, ettei vaikuta sitä eikä tätä, kuka istuu parvekkeella.
Randal sanoi sen keveällä äänellä, mutta Sif ihmetteli, oliko hän ehkä huomannut jotain ja oliko hänen sanoissaan jokin sivutarkoitus.
— Mitä setä pitää luutnantti Stjärnfeldtistä? Kysymys ei kuulunut aivan niin välinpitämättömältä ja luonnolliselta, kuin Sifin tarkoitus oli ollut.