Sifin sydäntä kouristi. Oi ei, sellainen ei luutnantti ollut! Rakastaa toista ja mennä toisen kanssa naimisiini Mahdotonta!
Mutta hän oli puhunut huonoista raha-asioista ja veloista ja sanonut, ettei hänellä ollut varoja seurata taipumustaan. Ja kirje, jonka hän oli kirjoittanut! Senkö vuoksi hän oli kieltänyt rakkautensa ja pyytänyt hänen unohtamaan itsensä, että voisi mennä kihloihin?
Sif ei voinut uskoa sitä, ei tahtonut. Mutta epätietoisuus oli kaikkea pahempi, hänen täytyi hankkia varmuus ja hän meni sen vuoksi suoraan kirvelevään tuleen. Hän meni rikkaan tytön seurassa pois ratsastuksesta.
— Oletko kihloissa luutnantti Stjärnfeldtin kanssa? kysyi hän tältä suoraan.
Miksi sitä luulet? kysyi hänen toverinsa salaamatta mielihyväänsä.
- Sinä näytät sellaiselta.
Tuo onnellinen nauroi, kaksinverroin onnellisena tästä mainiosta tilaisuudesta saada nolata eniten pelkäämänsä kilpailija.
— Olen kyllä luvannut hänelle pitää sen salassa, toistaiseksi, mutta yskää ja rakkautta ei voi salata. Sinä, joka aina olet ollut meidän kanssamme ja sitäpaitsi jo arvannut sen, saat mielestäni kyllä tietää sen. Mutta lupaa ettet koskaan ole tietävinäsi varsinkaan häneen nähden että olen puhunut sen sinulle Lupaa!
— Sen lupaan, sanoi Sif jäykästi.
— Hän kosi päivää ennen kun hän lähti. Olin niin pahoillani, että hänen piti matkustaa heti, mutta hän sanoi sen olevan välttämätöntä.