— On. Hänellä pitäisi olla joku muukin luonaan kuin hänen vanha taloudenhoitajattarensa. Hän jaksaa kyllä hoitaa omat työnsä, mutta ei mitenkään pateria. Hän ei ymmärrä, että se on sairaus, joka tekee hänet vähän omituiseksi, vaan hän toruu häntä, kun hän tiputtaa päälleen tai kysyy samaa asiaa ja muuta sellaista. Hänen luonaan pitäisi olla joku, joka ymmärtäisi häntä ja olisi hyvä hänelle, minkälainen hän liekin. Hän ei totisesti siedä ketä tahansa, ja kun mainitsin jotain sairaanhoitajasta, sähisi hän, että jos minä sälyttäisin hänen niskoilleen sellaisen kapineen, tekisi hän hänen olonsa niin kuumaksi, että hän pian kokoisi tavaransa ja menisi matkoihinsa.
Oli todellakin huolestuttavaa, kuinka oikein hankkia hoitoa tuolle rakkaalle vanhalle jöröjukalle, joka alkoi tulla uudelleen lapseksi näyttämättä saavan takaisin lapsuuden herttaisuutta muiden lapsuuden ominaisuuksien ohella.
— Antakaa minun mennä isoisän luo! ehdotti Sif.
— Sinun?
Sekä Allan että Lucia tuijottivat ällistyneinä tyttöön. Hän oli viimeinen, jota he olivat ajatelleet lähettää sinne.
Mutta Sif tarkoitti ilmeisesti totta, ja hän näytti innokkaalta lähtemään.
- Niin, miksikä en minä? Minua isoisä ei aja ulos, minusta hän pitää. Ja minä olen hyvä hänelle, vaikka hän olisi minkälainen. Se ei tule olemaan ollenkaan vaikeaa. Olen aina pitänyt niin paljon hänestä, ja jos hän nalkuttaa, en välitä siitä ollenkaan, minusta hän aina on ollut vain lystikäs, kun hän on tuollainen.
— Tahdotko todellakin mennä? Eikö se vain ole oikku, jota tulet katumaan? kysyi Lucia.
— Tietysti tahdon. Se ei ole mikään oikku, vastasi Sif loukkaantuneena.
— Miten sinun kaikkien huviesi, ratsastuksen ja kaiken muun käy? kysyi
Allan.