— Ne voin hyvin hyvästi jättää, vastasi Sif pontevasti.
Lucia nauroi hyvätuulisesti.
— Vai niin, siellä ei kai enää ole hauskaa luutnantti Stjärnfeldtin matkustettua. Olen kuullut että tyttölauma on harvennut huomattavasti, sanoi hän aavistamatta kuinka hänen sanansa kirvelivät avonaista haavaa.
Sif tarvitsi kaiken ylpeytensä, ettei ilmaisisi itseänsä. Hän ei vastannut mitään äitipuolen puheeseen, se olisi ollut hänelle mahdotonta. Hän kääntyi isän puoleen.
— Saanko matkustaa, isä? pyysi hän.
— Sinulle tulee niin ikävä. Ja täällä tulee niin tyhjää, sanoi hän.
Sinä et tule kestämään viikkoakaan.
— Anna minun sitten olla viikko aluksi. Ellen jaksa, niin eihän ole sen pahempi kuin ennenkään.
— Hän on oikeassa, sanoi Lucia. Anna hänen koettaa! Ellei pari sovi, niin voihan sen erottaa jälleen, mitään vahinkoa tapahtumatta, ja me voimme hankkia hoitajan. Meillähän on aikaa hankkia sellainen, Sifin ollessa siellä.
— Mutta te ette saa lähettää sinne ketään, niin kauan kuin minä tahdon olla, sanoi Sif innoissaan.
Hän tunsi välttämättömäksi päästä niin pian kuin mahdollista Tukholmasta ja saada olla piilossa, kun luutnantin kihlaus tulisi tunnetuksi. Julkaisemista voi odottaa milloin tahansa, sen Sif tiesi, sillä hänen tuleva morsiamensa matkustaisi näinä päivinä ulkomaille. Senvuoksi Sif kulki kuin kuumeessa ja hänellä oli vain yksi toive: saada piiloutua.