Ja tässä tuli nyt mainio tilaisuus. Heidän täytyi antaa hänen matkustaa. Sopivampaa ympäristöä kuin isoisä ja hänen vanha Kaarinansa Sif ei voinut ajatella. Ei kumpikaan heistä voisi nähdä hänen lävitseen. Ei kukaan Västanforsissa tiennyt mitään luutnantti Stjärnfeldtistä.
— Sinä näyt olevan oikein innokas lähtemään, huomautti isä ja katsoi häneen tarkkaavasti, mikä huolestutti Sifiä.
Minun mielestäni olen sopivin. Olisi niin hauskaa päästä maalle nyt. Pidän niin paljon isoisästä. Ei kukaan vieras, jota hän ei halua, saa tulla hänen luokseen.
Hän puhui nopeasti ja innokkaasti, peläten tarkoituksensa tulevan keksityksi.
— Sinulle tekisi kyllä hyvää päästä maalle, sanoi isä irroittamatta tuota vaivaavaa katsettaan Sifin kasvoista. Sinä olet näyttänyt vähän heikolta viime aikoina. Mutta sinun täytyy luvata minulle, että säännöllisesti menet ulos kävelemään vähintään kahdesti päivässä.
— Kyllä menen, lupasi Sif. Hän saattoi luvata mitä tahansa kunhan saisi mennä.
Ja niin päätettiin että hän matkustaisi, niin pian kuin kaikki ennätettiin järjestää.
18.
Sif kokoili paraikaa tavaroitaan seuraavan päivän matkaa varten. Silloin ilmoitettiin dosentti Randal, ja Lucia meni ottamaan häntä vastaan. Sif syytteli kiirettään.
Mutta hänen todellinen syynsä oli häpeä. Hänhän oli antanut Randalin aavistaa salaisuuden, joka oli tehnyt hänet niin onnelliseksi. Vielä hän ei tiennyt, miten onnettomaksi hän — Sif — oli tullut, mutta kun hän saisi tietää sen, säälisi hän Sifiä. Ja mitä hän ajattelisikaan hänestä? Eihän hän tiennyt, miten paljon syytä hänellä oli ollut luulla olevansa rakastettu, senvuoksi Randal-setä voisi uskoa että hän oli ollut luulotteleva. Ja nyt jälestäpäin hän ei kyennyt selittämään koko juttua alusta alkaen, siten puhdistuakseen moisista epäluuloista.