Sif päästi hänen kätensä, ja hän meni takaisin pianon luo.
Kun hetkisen kuluttua Lucia tuli sisään käsitöilleen ja sytytti tulen, oli Sif ennättänyt tyyntyä, niin ettei hänen liikutuksestaan näkynyt mitään.
Vaikka Randal kyllä kaihomielin katseli Sifiä tämän ensi surussa, tunsi hän itsensä onnelliseksi kuin vapautettu. Hänen ei tarvinnut kadottaa häntä vielä, hän oli enemmän kuin konsanaan hänen pikku Sifinsä nyt. Sanomattoman hellällä ylpeydellä hän ajatteli kuinka Sif oli uskoutunut hänelle sekä onnessaan että surussaan. Hän oli Sifin todellinen ystävä, ja sellaisena tämä pitikin häntä.
Ei kukaan muu kuin hän itse tiennyt, kuinka vaikeaa hänellä oli ollut pysyttäytyä hänen tyynenä ystävänään. Ei kukaan muu kuin hän itse tiennyt, kuka oli auttanut häntä sen kiirastulen läpi. Mutta hän tiesi sen, ja ensimäisen kerran eläissään hän kiitti kaikesta sydämestään Jumalaa, sitä Jumalaa, johon hänen isänsä oli uskonut ja jota rakastanut ja joka vasta nyt hänen myöhempien kokemuksiensa kautta ja tuon uuden tutkimuksen ohella, jota hän oli alkanut hiljaisina hetkinä, oli ruvennut tulemaan eläväksi todellisuudeksi hänellekin.
19.
Tuossa se oli julaistuna sanomalehdessä, kihlaus, jota Sif oli odottanut ja pelännyt ja kaivannut saavansa nähdä, niinkuin kaivataan jonkin välttämättömän ja vaikean asian ohimenoa.
Hän katsoi kuin lumottuna noihin tuttuihin nimiin, jotka seisoivat siinä yhdessä.
Minkätähden tuo, jota hän oli odottanut, tuntui kuin iskulta? Oliko hän sisimmässään toivonut, vastoin kaikkea toivoa, että jotain tulisi väliin että luutnantin rakkaus kaikesta huolimaita voittaisi rahanhimon tai että jokin odottamaton voitto lankeisi hänelle, niin että hän saisi seurata taipumustaan?
Jos niin olisi käynyt ja hän olisi tullut takaisin hänen luokseen, kuinka hän silloin olisi ottanut hänet vastaan?
Niin, sitä hänen ei tarvinnut miettiä. Hänen rakkautensa ei ollut voittanut, hän ei ollut tullut takaisin eikä tekisikään sitä koskaan.