Hän ei kai ollutkaan pitänyt hänestä oikealla tavalla, ajatteli hän, sillä silloin hän ei olisi voinut mennä kihloihin toisen kanssa.
Häntä ihmetytti oliko luutnantti aivan päässyt irti tunteistaan häntä kohtaan ja oliko hän nyt onnellinen morsiamensa kanssa. Hänen oli vaikea ajatella sitä muistaessaan hänen hehkuvan rakkaudentunnustuksensa ja sitä seuranneen epätoivoisen synkkyytensä, koettaessaan tehdä selväksi hänelle heidän yhdistymisensä mahdottomuutta.
Sifin silmiin tuli jotain kovaa. Hän toivoi, että luutnantti tuntisi itsensä nyt oikein perinpohjin onnettomaksi.
Tässä hänen mietteensä tulivat keskeytetyiksi sen kautta että hänen isoäitinsä, rouva Sander, tuli vieraiksi.
— Olen kotimatkalla ja tahdoin vain pistäytyä ohimennessäni näkemään miten sinä voit tänään, sanoi isoäiti. Miten isoisän laita on?
— Kuten tavallisesti. Olen saanut hänet juuri pitkäkseen sohvalle päivällislevolle ja toivon, että hän on nukkunut.
Oi, kuinka Sif tunsi itsensä kiitolliseksi olostaan täällä Västanforsissa! Ei kukaan täällä tuntenut luutnantti Stjärnfeldtiä, ei kukaan keskustelisi hänen kihlauksestaan.
— Hänelle on hyvin hyvä, että sinä olet täällä, sanoi isoäiti.
— Hän sietää minua sangen hyvin, sanoi Sif mielissään.
— Luetko hänelle joskus?