— Yhden psalmin joka ilta. Luulen hänen pitävän siitä, sillä hän muistutti minua eilen illalla, kun olin unohtaa sen.
— Niinkö? Sinulla on tehtävä täällä isoisän luona. Oletko ajatellut sitä?
— Tehtävä? Minullako?
— Niin. Hän ei ole koskaan osoittanut mitään mielenkiintoa Jumalan sanaan, pikemmin päinvastoin. Nyt kun hän ehkä pian kuolee, on tärkeää, että se harrastus herätetään hänessä. Siinä on sinulla suuri edesvastuu, rakas lapsi, joka nyt olet päiväkaudet hänen luonaan hänen viime aikoinaan. Kuolema on vakava asia, on valmistettava isoisää siihen.
— En minä osaa! virkahti Sif hämillään tästä ennakolta aavistamattomasta ja liian ylivoimaisesta tehtävästä. Äidinisähän voi puhua hänen kanssaan.
— Hän tahtoo kyllä mielellään, mutta isoisäsi tekee pilaa, kun hän epäilee jonkun tahtovan koettaa kääntää häntä. Sinua hän ei epäile sellaisesta aikomuksesta, senvuoksi on sinulle helpompaa kuin äidinisälle huomaamatta johtaa hänen ajatuksensa Jumalaan.
Isoäiti ei voinut viipyä kauemmin. Hän ei tahtonut antaa hevosen ja ajajan odottaa ja hänen täytyi sitäpaitsi olla kotona hyvissä ajoin päivälliseksi.
Sif seisoi portilla ja katsoi hänen jälkeensä, kun hän ajoi pois.
Oli kaunis kevättalvipäivä sulavine lumineen ja hyvin lämpimine auringonpaisteineen. Sifiä ei paleltanut ollenkaan, vaikka hänellä ei ollut muuta päällysvaatetta kuin päällyskengät jaloissa.
Isoäiti oli puhunut kuolemaan valmistumisen tärkeydestä, mutta Sifin mielestä oli yhtä tärkeää valmistautua elämään. Hän ei ollut lainkaan valmistautunut elämää varten, sellaisena kuin se näkyi hänelle. Hänestä tuntui sinä hetkenä, että oli paljon vaikeampaa elää kuin kuolla.