Tuo katkeruus, joka kalvoi hänen sydäntään ja uhkasi kasvaa, loukatun ylpeyden elättämänä, pelästytti häntä. Kuinka se olikaan leimahtanut äsken pahana toivomuksena miestä kohtaan, jota hän oli luullut rakastavansa. Mitä jos se saisi hänet valtaansa, jos se jollain salaperäisellä tavalla voisi vahingoittaa luutnanttia niin että hän todellakin tulisi onnettomaksi!
Hän ajatteli mitä oli kuullut ajatuksen siirtämisestä toiseen ja niitä salaisia voimia, jotka vaikuttavat sielusta sieluun. Ja hän tuli ajatelleeksi kuinka tärkeänä raamattu pitää anteeksiantamista. Minkätähden sydämestä anteeksiantaminen olisi niin välttämätöntä, ellei anteeksiantamattomuudella voisi jollain tavoin vahingoittaa ihmistä, jota kohtaan kantaa kaunaa? Sif seisoi nojaten porttiin ja ajatteli näitä hänelle niin uusia ajatuksia.
Isoäiti oli aikaa sitten kadonnut metsäiselle tielle, eikä ollut näkyvissä ainoatakaan ihmissielua. Aurinko lämmitti raikkaan ilman melkein lämpimäksi, ja lumi putoili kuuluvasti puista, ja taivas näytti niin puhtaaksipestyn siniseltä, niinkuin se on vain kevättalvella.
Sisältä kuuluva soitto herätti Sifin hänen ajatuksistaan. Hän noudatti sitä heti.
Isoisä oli valveilla ja halusi nojatuoliinsa. Sif auttoi häntä. Hän oli äreä ja murisi, mutta se ei vaikuttanut mitään Sifiin. Hän oli aina sellainen, kun oli nukkunut, ja Sif tiesi, ettei hän tarkoittanut yhtään mitään murinallaan. Hän oli vanhan ruostuneen oven kaltainen, jonka pitää narista kun se liikahtaa.
Sif ajatteli isoisän katkeraa rakkaussurua, josta hän tietysti oli kuullut puhuttavan.
Hän oli monessa suhteessa nyt kuin lapsi, minkävuoksi hänen kanssaan voi puhua aroista seikoista aivan niinkuin lapsen kanssa tarvitsematta pelätä loukkaavansa häntä. Senvuoksi hän uskalsi ottaa tuon aran asian puheeksi.
— Onko isoisä koskaan voinut antaa anteeksi isoäidille, että hän karkasi? kysyi Sif niin luonnollisella äänellä, kuin olisi koskettanut jotain jokapäiväistä pikku seikkaa.
Isoisä katsoi hämillään Sifiin. — Mikä isoäiti?
Sif huomasi, että hän ei voinut sovittaa käsitettä isoäiti nuoreen naiseen, joka kerran kauan aikaa sitte oli jättänyt hänet.