— Niin. Katsos, minulla oli isä, joka eli koko elämänsä lapsellisessa uskossa Jumalaan. Olen kertonut hänestä vähän sinulle. Minulla ei kauan ollut hänen uskoaan, vaan kasvoin siitä jo nuorukaisena irti. Pidin kunnianani olla liian ajatteleva ja liian lahjakas voidakseni uskoa niin yksinkertaisesti kuin hän. Mutta hän ei hävennyt koskaan uskoaan eikä koskaan salannut sitä, minä näin hänen elävän siinä, kasvavan siinä ja kuolevan siinä. Sillä tavoin minä sain sen ikäänkuin perintönä, tietona, kauan halveksittuna elämän siemenenä. Viime aikoina tuo siemen on alkanut itää ja tehdä sirkkalehtiä, yhtä riippumattomana ajattelusta ja tieteestä kuin itse elämä.
Hänen äänessään oli kuvaamaton sävy tätä tunnustusta tehdessään. Hän sääli, melkeinpä pilkkasi itseään hulluuden tähden, jossa hän oli niin kauan pysynyt, pitäen sitä viisautena.
— Mutta mistä se johtui…? kysyi Sif.
— Että minä saatoin olla niin tyhmä, tarkoitat kai?
— En. Vaan että siemen alkoi itää. Randal viivytteli vähän vastausta.
— Se oli sinun kysymyksesi tuosta ainoasta tarpeellisesta, joka teki ensi alotteen, sanoi hän. Sitten on ollut muutakin, joka on antanut sysäyksen. Kaikki on vaikuttanut yhdessä.
Sifin silmissä vilahti iloista yllätystä saadessaan kuulla hänelläkin olleen jotain osuutta ihmeessä. Hän oli hyvin innostunut ja tuli uteliaaksi kuulemaan lähemmin asiasta.
— Mikä antoi sysäyksen? kysyi hän.
— Se ei merkitse mitään. Pääasia on, että se teki minut avuttomaksi ja riippuvaksi kuin lapsi Jumalan edessä.
Sif ymmärsi Randalin äänestä, ettei tämä tahtonut kertoa mitään yksityisseikkoja kokemuksistaan. Hän ei senvuoksi kysellyt enempää, mutta ihmetteli sitä enemmän.