Vaikka Sif siten oli vapautettu elämästä kuoleman läheisyydessä, ei hän tuntenut itseään läheskään tyytyväiseksi. Häntä kiusasi oma pelkuruutensa, joka ilmeni vielä selvemmin Britan kunnollisuuden rinnalla. Lisäksi kalvoi tuo salainen suru, ja elämä tuntui hänestä harmaalta.
Randal, joka asui vielä Harjulla, näki että Sif oli alakuloinen, ja se koski häneen, sillä se ei ollut Sifin iloisen ja vilkkaan luonteen mukaista. Eräänä päivänä, kun hän oli ollut Sifin kanssa Forsissa ja he olivat kotimatkalla, kysyi Randal häneltä, mikä hänen mieltään painoi. — Sitä on niin paljon, vastasi Sif.
— Etkö voi voittaa suruasi?
— Se ei nyt paina eniten. Se on isoisä.
— Rakas pikku Sif!
Randalin äänestä Sif ymmärsi tämän luulevan, että hän kärsi hellyydessään isoisää kohtaan. Niinhän asianlaita olikin osaksi, mutta ei pääasiallisesti.
— Setä ei saa luulla minusta parempaa kuin ansaitsen. En yksinkertaisesti uskalla olla isoisä luona nyt. Pelkään niin hirveästi kuolemaa.
Häntä värisytti.
Randal ei vastannut mitään.
— Halveksiiko setä minua, kun olen niin pelkuri?