Sif meni usein Forsiin, mutta ei viipynyt koskaan kauan. Isoisä osoitti harvoin merkkiä siitä, että tunsi hänet ja vielä vähemmän hän saattoi ilmaista mitään iloa hänet nähdessään. Eikä hänen apuaankaan tarvittu sairaanhoidossa. Lucia, Brita ja sairaanhoitajatar, joka viime aikoina oli hankittu, tekivät kaiken sairaalle. Sifiä ei tarvittu.
Sekanaisin tuntein hän huomasi sen. Olihan suuri helpotus, kun ei tarvinnut olla sidottu sairasvuoteen ääreen, mutta hän olisi kuitenkin tahtonut olla hyödyksi, jos olisi osannut.
Erittäin kiusasi Sifiä nähdä serkkunsa kätevyyttä ja kuulla kiiteltävän hänen kelvollisuuttaan sillä paikalla, joka oli ollut Sifin, mutta jonka hän oli jättänyt senvuoksi, että se oli osoittautunut hänelle liian vaikeaksi.
Kaikki, jotka näkivät Britan, kiittelivät häntä, eikä vähiten Lucia, jonka apuna Brita oli yöt ja päivät. Tämä aiheutti sen, että Brita tuli enemmän huomatuksi kuin kukaan muu tullessaan nuorison pariin. Åke Bosonkin kohteli tuota punaposkista, vaatimatonta Britaa sellaisella hienoudella ja huomaavaisuudella, jonka Sif piti omana erikoisoikeutenaan.
Se pisti Sifiin, ja hän päätti rangaista Åkea siten, ettei ollut näkevinään häntä eikä huomaavinaan hänen kohteliaisuuttaan häntä itseään kohtaan Britan ollessa saapuvilla.
Åke, jolla ei ollut aavistustakaan näiden epäsuosion oikkujen syistä, tunsi itsensä onnettomaksi ja haki vaistomaisesti lohdutusta Britan iloisesta ja luotettavasta ystävällisyydestä. Aivan tarkoittamattaan ja tietämättään hän tuli, Britaa kohtaan osoittamallaan ystävyydellä, yllyttäneeksi Sifiä. Tämä ei tahtonut tulla vielä kerran hyljätyksi. Ja vielä Åken hylkäämäksi! Åkeahan hän aina oli pitänyt taattuna ihailijanaan. Tämä ei saanut tulla uskottomaksi hänelle.
Ikäänkuin Åke olisi tahtonut sitä! Kaikkein pieninkin Sifin osoittama suosion ilmaus saattoi hänet uudelleen tämän jalkojen juureen, vähäisinkin ystävällisyys kohotti hänet pilviin.
Kun Sif näki ja tunsi, että hänen valtansa Åkeen oli rajaton ja entisellään, saattoi hän olla jälleen oikullinen tätä kohtaan.
Mutta niin ei voinut jatkua pitemmältä. Ja pian saavutti Åke viisauden ja kärsivällisyyden rajan. Hän ei kestänyt enää olla heiteltävänä epätoivon ja toivon välillä. Hänen täytyi saada varmuutta.
Hän luuli saavansa tämän varmuuden kosimalla, ja hän kosi senvuoksi.