— Et, et.
Åke meni lähemmä ja istuutui ikkunan ääreen, jonka luona lepotuoli oli.
Tuo nuori mies tuli tuntien tarpeen uskoutua jollekulle, ja kukapa olisi sopivampi kuin se, joka jo tunsi asian?
Ääneti Randal kuunteli kertomusta Åken kosinnasta ja Sifin häilyvästä vastauksesta, joka oli antanut nuorelle miehelle varman toivon Sifin lopullisesta voittamisesta.
Åke ei kiinnittänyt huomiota siihen, että Randalin poski kävi kalpeaksi — eikä hän siitä paljoa nähnytkään, Randal kun puoleksi peitti kasvonsa kädellään — eikä Åken mieleen johtunut, että vaivalloinen hengitys ja äkkiä pahentunut yskä olivat jossakin yhteydessä juuri annetun luottamuksen kanssa.
— Onko hän sanonut pitävänsä sinusta?
— Ei. Mutta ellei hän ollenkaan pitäisi, niin tottapa hän olisi laittanut minut luotaan.
Nuo siniset silmät olivat niin luottavaiset ja täynnä uskoa ja toivoa, että Randal tuli liikutetuksi Åken tähden ja hänen lävitseen kulki tunne, jota hän ei olisi luullut mahdolliseksi, suuttumuksen tunne Sifiä kohtaan.
— Etkö ole kysynyt häneltä pitääkö hän sinusta?
— En uskalla pyytää liian paljon häneltä yhtäkkiä, se olisi samaa kuin säikähdyttää hänet pois. Tahdon olla tyytyväinen siihen mitä hän voi antaa toistaiseksi. Mutta hän tietää, että rakastan häntä.