Randal ei voinut sanoa enempää. Sifin tehtävähän eikä hänen oli ilmoittaa Åkelle siitä asiasta. Hänen suunsa ympärille tuli jäykkä piirre. Åken vilpitön luottamus kuohutti häntä Sifiä kohtaan tämän puuttuvaisen vilpittömyyden tähden.
— Puhuminen väsyttää sinua, sinä olet huonon näköinen! sanoi Åke katuvaisesti. Olen niin itsekäs tullessani näin luoksesi omine asioineni. Mutta sinä olet paras ystävä mitä minulla on. En voi luottaa kehenkään niinkuin sinuun.
— Älä luota liian paljon minuunkaan, sanoi Randal, vaivautuneessa äänessään jotain jäykkää.
Åke hymyili huolettomasti. Hän tiesi paremmin kuin että olisi kuunnellut tuota varoitusta.
Mutta Randalin väsynyt ilme huolestutti häntä.
— Sinä olet varmaankin oikein huono? sanoi hän.
Randal liikahti levottomasti tuolissaan. Pielukset olivat joutuneet epäjärjestykseen. Åke koetti auttaa häntä saamaan niitä järjestykseen.
— Niin, näetkös, nämä jobinystävät, sanoi Randal pieluksistaan, ovat oikeastaan yhtä vaivalloisia kuin hyväätarkoittavia. Niiden kanssa ei ole helppoa tulla toimeen, ja kuitenkin ne ovat hyvät olemassa. Tätä pientä pehmeää sanon Elifaaksi, sillä hän oli varmaankin paras Jobin ystävistä. Sen tahdon tähän niskan alle. Niin, siihen juuri. Sillä lailla, kiitos, nyt on hyvä. Menetkö nyt? Sinä et ole väsyttänyt minua, minä olen Job joka tapauksessa. Kiitos luottamuksestasi! Säilytän sen.
— Jos sinä tahtoisit…!
Åke katsoi pyytävästi, mutta epäröiden ystäväänsä.