Randal pysähdytti kahvelin kädessään ja katsoi suoraan eteensä, jäykkänä hämmästyksestä.
— Ketä? sai hän sanotuksi kalpein huulin.
— Sen täytyy olla joku, muutoin ei setä olisi osannut puhua Åkelle sillä tavoin rakkaudesta. Minun mielestäni on käsittämätöntä, ettei hän ole sedän luona.
Hänen äänensä värisi innosta ja mielipahasta.
Randalin oli mahdotonta syödä enää eikä hän uskaltanut katsoa Sifiin. Eikä hän tiennyt kuinka hänen pitäisi kohdata tätä odottamatonta purkausta.
Kuinka Sif tietämättömyydessään teki hänen olonsa vaikeaksi!
Randal ajatteli Åkea ja äsken antamaansa lupausta ettei pettäisi, vaan olisi uskollinen nuorelle ystävälleen. Hän näki edessään luottamuksen Åken rehellisissä silmissä, hän tunsi kädellään tuon alttiin, kunnioittavan suutelon.
Mutta hänen vieressään istui Sif, väristen samasta alttiudesta häntä kohtaan ja yhtä vilpittömästi luottavana.
Hän painui uudelleen pieluksia vasten ja nojasi otsan käteen niin että silmät peittyivät.
— Sinä et saa ajatella pahaa hänestä, jota rakastan, sillä se olisi väärin, sanoi hän hiljaa ja herkästi ja niin sydämellisesti, että se merkillisellä tavalla viilti Sifin sydäntä.