Tytön silmiin kiertyi kyyneliä.
— Hänen pitäisi olla sedän luona!
— Hän on minun luonani. Alituiseen. Sydämessäni.
— Mutta hänen itsensä pitäisi olla. Hoitaa, rakastaa… Hänellä ei ole sydäntä ollenkaan, jos hän voi olla tekemättä sitä.
— En ole koskaan pyytänyt häntä. Hän ei tiedä mitään rakkaudestani.
— Mutta miksei hän sitte saa tietää siitä? On julmaa ettei hän saa tietää siitä. Hän ei ehkä tahdo mitään mieluummin kuin tulla sedän luo.
— Ajattelepas itse miltä tuntuisi koko elämäksi liittyä minun kaltaiseeni sairaaseen, sitoa nuoruutesi, koko olentosi sellaiseen kuin minuun. Ajattele miltä sinusta tuntuisi eläkä tuomitse häntä!
— Jos -se olisin minä… alotti Sif, mutta keskeytti yhtäkkiä.
Eihän se ollut hän! Toistahan tuo sydämellinen, hurmaava sävy hänen äänessään tarkoitti. Häneen koski niin, niin. Hän ei voinut olla enää huoneessa, ei voinut puhua enää Randal-sedän kanssa tuosta tuntemattomasta. Hän oli iloinen että Randal istui käsi silmillä, ettei hän nähnyt häntä. Hän tunsi, että hänen täytyi mennä ulos huoneesta ennenkun Randal ottaisi käden pois. Hän nousi pikaisesti.
— Eikö setä syö enää.