— En, kiitos.
— Sitten kai otan tarjottimen pois?
— Se on niin raskas, lähetä Fiken noutamaan sitä! Mutta Sif oli jo puolitiessä menossa ovea kohti tarjottimineen ja käänsi selkänsä Randalille, minkävuoksi tämä saattoi ottaa kasvoiltaan pois suojaavan käden, josta molemmat olivat olleet kiitollisia.
— Jaksan vallan hyvin, olisipa joutavaa, jos minun tarvitsisi lähettää
Fike, sanoi tyttö taistelemalla saavutetulla reippaudella.
Vihdoinkin Randal oli yksin. Hän painui tuoliin ja antoi käsivarsien nojata veltosti käsinojaan.
Minkätähden Sif oli keskeyttänyt puheensa niin äkkiä?
Randal ymmärsi, mitä Sif olisi tahtonut vakuuttaa hänelle. Lämpimän sydämensä ohjaamana hän oli tahtonut vakuuttaa hänelle, että jos se olisi ollut hän, niin hän ei olisi halunnut mitään mieluummin kuin olla hänen luonaan.
Mutta sitte hän oli keskeyttänyt itsensä yhtäkkiä, ennenkun hän oli ehtinyt vakuuttaa mitään. Minkätähden?
Oliko omatunto ehkäissyt hänet? Oliko hän keskeyttänyt senvuoksi, että oli havainnut ettei hän olisi tahtonut uhrautua siihen määrään hänen edestään? Hän ei ollut voinut valehdella hänelle, ei edes sydämen hyvyydestä.
Vai oliko hänet keskeyttänyt ajatus, että hän ei ollut se, josta oli kysymys? Hänen neitseellinen ylpeytensä oli silloin estänyt häntä puhumasta liian hellästi miehelle, joka oli kiintynyt toiseen.