Vai oliko hän yhtäkkiä ymmärtänyt, että tuo tuntematon oli hän itse, ja oliko hän tuon havainnon säikähdyttämänä keskeyttänyt lämpimät sanansa ja lähtenyt pakoon?
Niin, mikä arvailu liekin ollut lähinnä totuutta, niin nuo kolme, hän itse ja Sif ja Åke elivät nyt murhenäytelmää, ajatteli Randal. Miten se oli päättyvä, mihin se veisi heidät, ja — mikä oli tärkeintä kaikesta: — miksi he tulisivat sen kautta?
7.
— Randal, neuvo minua! Kuinka nyt teen? Jäänkö tänne vai matkustanko?
Åke heittäysi järkyttyneenä Randalin huoneessa olevalle pitkälle sohvalle.
— Mikä nyt on sitten?
Randal nousi pianon äärestä, missä hän oli istunut soittamassa Åken tullessa sisään.
— Se koskee kai Sifiä ymmärtääkseni? lisäsi hän jäykästi ja istuutui toiseen sohvankulmaan.
Nämä luottamukselliset ilmoitukset olivat repiviä, mutta hän pakottausi kestämään ja ottamaan vastaan niitä. Häntä ihmetytti, ettei Åke huomannut mitään, mutta, tietysti, kun on niin kokonaan kiinni omassaan kuin Åke, ei huomaa muuta ympärillään.
— Niin, Sifiä se koskee, vastasi Åke kyynelettömin nyyhkytyksin.