Randal oli närkästyneen näköinen ymmärtäessään, että Sif oli kai taasen oikkuillut tuon poikaparan kanssa ja pahoittanut häntä.
— Muutamia päiviä, jatkoi Åke, hän on ollut minulle sellainen, että luulin hänen olevan myöntymäisillään. Hän oli niin herkkä ja pehmeä ja sopuisa. Silloin en voinut hillitä itseäni, minun täytyi suudella häntä. Hän teki minut hulluksi.
Taas hän nyyhkytti, ilman kyyneliä, kiihkeästi, mikä merkitsi syvää tuskaa.
— Mutta hän, jatkoi Åke tuokion pysähdyttyään, hän suuttui, suuttui niin kuin olisin tehnyt jotain ennen kuulumatonta. Hän sanoi että noin en saa koskaan enää tehdä ja ettei hän koskaan tahdo mennä kanssani naimisiin. Luuletko hänen tarkoittavan sitä?
Åke kai soi ystäväänsä, ikäänkuin olisi kerjännyt tältä toivon kipenettä.
— Milloin onnettomuus tapahtui? kysyi Randal, joka omasta liikutuksestaan ja vilpittömästä osanotostaan huolimatta ei voinut olla huomaamatta kuvatun kohtauksen surullista koomillisuutta.
— Eilen.
— Oletko tavannut häntä sen jälkeen?
— Olen, äsken.
— Minkälainen hän oli sinua kohtaan silloin?