Ulkonäöltään tyttö oli kaltaisensa, Randal ei voinut tehdä mitään johtopäätöstä hänen käytöstavastaan tai ilmeestään, hän huomasi, että hänen pitäisi puhua hänelle suoraan asiasta saadakseen tietää jotain. Mutta ei ollut niin helppoa päästä hänen kanssaan puheikkain kahden kesken, tuntui melkein kuin Sif olisi karttanut häntä. Näytti siltä, niinkuin Sif olisi arvannut Åken uskoneen hänelle — Randalille — kaikki ja ikäänkuin Sif nyt pelkäisi saavansa nuhteita käytöksestään.
Vihdoin eräänä päivänä olot suosivat Randalia. Hän oli juuri löytänyt Sifin ja tämän tädin Liisan siivoomassa karviaismarjoja puutarhassa ja hän oli istuutunut heidän luokseen, kun tätiä kutsuttiin keittiöön ja pidätettiin siellä.
Randal otti sakset, jotka Liisa oli jättänyt kädestään, mutta hänen mieleensä ei johtunut tehdä mitään hyödyllistä niillä, hän istui vain ja leikki niillä hajamielisesti, tähystäen rakennukselle päin nähdäkseen ajoissa tulisiko Liisa takaisin.
— Ja sinä annoit Åke Bosonin matkustaa? sanoi hän.
Sif hätkähti ja punastui.
— Tietääkö setä sen kaikki?
— Tiedän. Åke puhui siitä minulle. Hän oli niin onneton, poika-parka.
Sif painoi päänsä marjojensa yli ja siivosi innokkaasti.
— En suinkaan minä voi mennä naimisiin hänen kanssaan vain senvuoksi että hän tahtoo.
— Et tietysti, ellet itse tahdo. Mutta — sinä et ollut ensin aivan mahdoton?