Hän katsoi tutkivasti sitä osaa Sifin kasvoista mikä oli näkyvissä.
Sif ei vastannut mitään. Hänen olisi ollut mahdotonta edes itselleenkään selittää menettelytapaansa, sillä hän toimi aina tunteen vaikuttimista, ja ne ovat harvoin selitettävissä. Åken altis ihailu oli tuntunut ikäänkuin hyvitykseltä sen loukkauksen jälkeen, jonka luutnantin uskottomuus oli tuottanut hänelle, ja siinä oli ollut jotain, millä täyttää tyhjyys. Mutta kun Åke oli vaatinut rakkautta vastineeksi antamastaan rakkaudesta, ja vieläpä oli ollut rohkea ottamaan sitä väkivallalla, silloin Sif oli riuhtaissut itsensä irti ja työntänyt hänet suuttuneena luotaan.
— Kaipaatko häntä yhtään nyt hänen mentyään? kysyi Randal.
- En yhtään, minusta tuntuu hyvältä, että hän on mennyt, vastasi Sif pontevasti, sillä hänen suuttumuksensa oli juuri leimahtanut uudelleen muistaessaan suuteloita, jotka Åke oli ryöstänyt.
Hänen äkillinen kiihkeytensä hämmästytti Randalia, ja hän mietti kovasti ymmärtääkseen sitä.
— Voiko uskollinen rakkaus herättää vihaa? sanoi hän hitaasti ikäänkuin itsekseen.
Sif tunsi moitteen hänen sanoissaan, ja hänen suuttumuksensa lauhtui.
— Hänen ei olisi tarvinnut suudella minua, puolustihe hän.
Hänen lapsellisen nurkuva äänensä pakotti hymyn tapaisen Randalin huulille, mutta hän tuli heti jälleen vakavaksi.
- Jos hän tulee takaisin tuonnempana, etkö luule sinun silloin mahdollisesti voivan antaa hänelle toisenlaista vastausta?