Åke oli selvästi aivan äsken noussut ylös. Kalpeana ja haluttomana ja kylmä kostea liina otsalla hän istui kirjoituspöydän ääressä ja koetti lukea.
Hänen tervehdyksensä oli nyrpeä. Selvästi häntä hävetti kun täytyi näyttäytyä Randalille tässä asussa, mutta haluamatta näyttää mitään häpeäntunnetta hän oli uhmaavan ja ilkeän näköinen.
Randal näki kyllä ettei hän ollut tervetullut, mutta hän istuutui kuitenkin.
— Olen pahoillani enemmän kuin osaan sanoa, että olin pakotettu ajamaan sinut ulos viime kerran ollessasi luonani, alkoi hän.
Åke naurahti.
— Etkö pelkää minun tekevän sinulle nyt samaa vastapalvelusta? kysyi hän.
— Ajattelen että sinulla ei ole siveellistä eikä ruumiillista voimaa sellaiseen temppuun semmoisen yön jälkeen, joka sinulla on takanasi.
Åken väsyneissä silmissä salamoi.
— Mutta sinulla oli tietysti siveellistä voimaa ajaa minut ulos sen kierouden yön jälkeen, joka sinulla on takanasi!
— Minä en ole kiero sinua kohtaan, Åke, enkä ole koskaan ollut. Sinä tunnet minut väärin.