— Ainoa, mistä minun on syyttäminen itseäni tässä asiassa — ja siitä syytän katkerasti itseäni — sanoi hän painokkaasti, on se, etten koskaan antanut sinun aavistaa itse pitäväni hänestä. Olin liian ylpeä. Minun olisi pitänyt antaa sinulle luottamus luottamuksesta alun pitäen. Jos olisin sen tehnyt, ei sinulla nyt olisi ollut mitään soimaamista minussa. Voitko antaa anteeksi minulle sen luottamuksen puutteen, mihin olen tehnyt itseni syypääksi?
Hänen äänessään oli todellista surua ja katumusta.
Åke katsoi syrjästä häneen. Vastoin tahtoaan hänen täytyi uskoa tämän katumuksen vilpittömyyteen. Mutta se tuli liian myöhään, se ei voinut parantaa, mitä oli rikki revitty. Hän arveli saaneensa silmänsä auki tuon ennen jumaloimansa ystävän puolinaiseen ystävyyteen nähden, eikä hän tahtonut antaa soaista itseään uudelleen.
— Mitä se hyödyttäisi? Se ei voi muuttaa mitään.
— Se voisi tehdä meidät jälleen ystäviksi.
Åken piirteissä värähti, mutta hän tukahdutti liikutuksensa.
— Ei se käy, sanoi hän katkerasti, nauttien vallasta voida loukata sitä, joka häntä oli loukannut niin syvästi kuin vain se, jota on rakastanut ja jota kaikesta huolimatta ei voi olla rakastamatta, voi loukata.
— Tahtoisin saada olla sinun ystäväsi saadakseni auttaa sinua, sanoi
Randal taivuttavasti. Sinä olet liian hyvä heittääksesi itsesi turmioon.
— Mitäpä se nyt tekee? virkkoi Åke epätoivoisesti ja naurahti. Tarkoitatko ehkä, että ponnistelisin ja pysyttelisin pystyssä ollakseni sinun vaimosi arvoinen? Sitäkö tarkoitat, vai mitä?
— Oman itsesi tähden. Sinullahan on toki ollut kerran äiti. Ja onhan sinulla Jumala.