Tämä vetoaminen oli omiaan vain yllyttämään Åkessa olevaa paholaista.
— Minä olen naisesta syntynyt kuten sinä ja kaikki muut enkä aio olla ilman naisia. Monien sylissä aion unohtaa tuon ainoan. Olen tehnyt jo hyvän alotteen. Anna minun vain olla. Sinä olet viimeinen mies, joka voisi ehkäistä minua. Sinun pelkkä näkeminenkin tekee minut vain kymmenen kertaa pahemmaksi.
Randal nousi ylös musertavin tappion tuntein.
— Silloin kai on ainoa mitä voin tehdä, että menen tieheni, sanoi hän surullisesti.
— Niin on. Ja että kartat minua niinkuin minä aion karttaa sinua, sanoi
Åke katkerin tyydytyksen tuntein surkeasta voitostaan.
Mutta Randal viivytteli. Hän katseli miettivästi ja kaihoisasti noita kalpeita, runneltuja, nuoria kasvoja.
Hermostonsa ärtyneisyydessä ja heikkouden tilassaan Åke tunsi voimakkaamman persoonallisuuden voiman omansa yli. Mutta hän ei tahtonut tulla vedetyksi ylös liejusta, mihin hän oli heittänyt itsensä unohdusta saadakseen, hän ei tahtonut. Siinä väärässä tahdossa hän terästäysi, ja se painoi leimansa hänen kasvojensa piirteisiin.
— Muista, että minä kärsin sinun nurjamielisyydestäsi, sanoi Randal.
Jos sinun sydämesi kehottaisi sinua etsimään minua, niin noudata sitä.
Minun tähteni!
Åken piirteet värähtelivät. Tuo äänensävy oli vähällä käydä hänelle ylivoimaiseksi. Mutta hän kovetti itsensä.
— Mitä sinun tarvitsee välittää minusta?