— Tiedätkö, olen kohdannut hänet — tiedäthän — kadulla.
— Kenen? Åke Bosoninko?
— Ei, eipä suinkaan. Minkä tähden luulet, että se on hän? Ei, tuon toisen. Hänet ja hänen rouvansa. He menivät naimisiin ulkomailla, niin että minä pääsin olemasta morsiusneitona häissä.
— Ah, Stjärnfeldtin?
Randal turisi huojennusta. Hän pelkäsi Sifin ja Åken kohtaamista, voimatta oikein selvittää itselleen mitä hän eniten pelkäsi, sitäkö että Åke samentaisi Sifin mielen katkeruudellaan vai sitäkö että Åke halventaisi häntä itseään Sifin silmissä.
— Niin, hänet juuri, sanoi Sif.
— Tunsitko jotain entisestä heräävän?
— En toki, mutta olihan se sentään olemassa. Katsoin sitä jotenkin samalla tavoin kuin ajattelen, että nahkansa luonut käärme katselee vanhaa, luotua nahkaansa.
— Mutta Sif! Mikä vertaus!
— Luulen että yllätän sinut! virkkoi Sif, ihastuneena vaikutukseen, mutta heti — tapansa mukaan hypäten asiasta toiseen — hän jatkoi: Tiedätkö, olen niin iloinen, ettei minulla ollut rahaa silloin!