— Niin minäkin olen, yhtyi Randal.
— Minä en tahtoisi, että minut otettaisiin rahan tähden. Mutta nyt tahtoisin että minulla olisi valtakunta, tehdäkseni sinut sen kuninkaaksi.
— Onhan sinulla.
— Valtakuntako? Minulla?
— Niin, sydämesi.
— Niin, se! Siellä sinä jo olet kuningas, vaikka sinä et vielä ole tullut kruunatuksi etkä vannonut kuningasvalaa, sanoi Sif leikillisesti.
Nyt Randalilla oli mitä sopivin tilaisuus tahtoa tulla »kruunatuksi», kuten Sif nimitti sitä, mutta Åke Bosonin runnellut kasvot ja katkera iva, jotka hänellä vielä olivat liian tuoreessa muistissa, tekivät hänet äänettömäksi.
Vasta jälkeenpäin hän tuli ajatelleeksi, oliko Sif tahallaan antanut hänelle tämän tilaisuuden ja ehkä tunsi itsensä pettyneeksi siitä, ettei hän ollut käyttänyt sitä.
Kun juna kohisten vei häntä takaisin Upsalaan, istui hän vaununnurkassa ja ajatteli. Hänen ajatuksensa eivät olleet iloisia.
Jotkut Åken sanat, jotka hän oli kiivaudessa singahuttanut, olivat silloin herättäneet Randalin harvinaisen vihan, mutta jälkeenpäin ne olivat koskeneet häneen toisella tavalla.