— »Hän rakastaa yhtenä päivänä yhtä, toisena toista.»
Siinä lausunnossa oli enemmän aihetta kuin Åke oli tiennyt, sillä hänhän ei tiennyt mitään luutnantti Stjärnfeldtiä koskevasta tarinasta.
Keväällä Sif oli surrut luutnantin tähden, kesällä hän ei ollut ollut aivan taipumaton kuuntelemaan Åkea, sitten aivan yhtäkkiä muuttaakseen mieltä ja kihlautuakseen hänen, Randalin kanssa. Ja tuskin hän oli ehtinyt tehdä sen, ennenkun hän puoleksi oli vetääntynyt jälleen poispäin, ja nyt hän oli yhä epäröivänä.
Oliko hän pinnallinen tunteessaan ja hetkellinen? Mahtoiko hänessä olla mitään uskollisuutta?
Randal ei voinut olla siten mietiskelemättä pikku morsiamestaan, vaikka tuo mietiskely oli hänestä epäritarillista ja alhaista. Olihan Sif kuitenkin toiselta puolen niin hellä ja herttainen häntä kohtaan ja täynnä viatonta alttiutta, ettei hänellä oikeastaan ollut vähintäkään oikeutta epäillä häntä.
Ehkäpä koko salaisuus oli siinä, ettei Sif vielä niin kokonaan, kuin mitä hän tahtoi uskottaa, ollut voittanut onnetonta taipumustaan luutnanttiin, mutta että hän oli päättänyt päästä siitä ja senvuoksi tarttunut siihen apuun, joka oli tarjoutunut, ensin Åken puolelta, ja kun hänen apunsa kävi Sifin tunteelle mahdottomaksi vastaanottaa, niin sitten tuon arvossapidetyn vanhemman ystävän puolelta, jolle hänellä oli enemmän ystävyyttä antaa vastineeksi.
— Niin se mahtaa olla, ajatteli Randal. Mutta silloin on varottava, ettei hän säiky minunkin luotani pois. Minun pitää olla kärsivällinen, minun pitää antaa hänelle aikaa.
14.
Randalille ei käynyt helpoksi olla kärsivällinen. Se maksoi hänelle taistelua, ja se taistelu tuli käymään yhä syvemmäs.
Hän oli kuullut sanottavan että rakkaus, johon joutuu vanhemmalla iällä, käy vallitsevammaksi kuin nuoruuden iässä. Hän oli nähnyt siitä esimerkkejä sekä miesten että naisten keskuudessa. Hän tiesi muutamia, jotka olivat piintyneet onnettomaan rakkauteen kuin mielettömät ja joita ei edes mitä jyrkin luotaantyöntäminen ollut saanut järkiinsä, niin että olivat herkeämättä pysyneet siinä kiinni herättäen sääliä ja naurua. Kun hän nyt tuli ajatelleeksi näitä, kauhistui hän mahdollisuutta että itse tulisi samallaiseksi.