Ja eräänä unettomana yönä, kun hänen tuskansa oli korkeimmillaan, tapahtui sanan suuri murros hänen hengessään.
»… rangaistus on hänen päällään, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme parannetut…»
Lievittävän käden tavoin tämä sana kosketti hänen tuskaansa.
Rauha? Parannetut? Hänen haavainsa kautta? Toisen kautta? Onko se totta, totta?
Jos hän on kantanut rangaistuksen, lyönnit, haavat, yksin kuolemankin synnin tähden, niin on hän silloin ansainnut tulla hallitsijaksi, hän eikä kukaan muu! Hän, joka on murtanut syntisyyden vallan!
Randal nousi ylös, vaikka olikin keskiyö, otti raamattunsa ja löysi sanan, joka oli annettu hänelle hänen tuskassaan, niinkuin pelastusköysi heitetään hukkuvalle. Hän luki sen yhtäjaksoisesti, Esaijan 53 luvun, vanhan testamentin evankeliumin.
Menneitten aikojen hämärässä, kun Messiastoivo yleensä oli maallinen ihanuustoive, näki profeetta kuitenkin pyhänä hengellisen kirkasnäköisyyden hetkenä Messiaan sellaisena kuin hän vuosisatoja senjälkeen todellisuudessa oli ollessaan ensi kertaa maailmassa: ylenkatsottuna ja muiden hylkimänä, kipujen miehenä, kärsimykset tuntevana, haavoitettuna meidän pahojen tekojemme vuoksi, piestynä meidän syntiemme tähden, kiusattuna ja vaivattuna avaamatta suutansa, pahan tekijäin sekaan luettuna, kantoi hän kuitenkin monen synnit ja rukoili pahantekijäin edestä, antaen henkensä vikauhriksi saa hän nähdä siemenen ja elää kauan ja hänen kauttaan Herran aivoitus menestyy.
Randal ei tarvinnut, kaikesta logiikastaan, filosofiastaan ja koulutetusta järjestään huolimatta, enempää todistusta sen sanan totuudesta, sillä hän oli tullut siihen hätään, joka tarvitsee juuri sitä sanaa.
Hän uskoi sen. Hän vaikeni sen edessä ja antoi sen tunkea olentoonsa ja ottaa valta ylhäältä ja alas salaisen syntisyyden pohjaan ja juureen saakka ja voittaa, se.
Ja katso, se pyyhkäsi pois hänen tuskansa ja syntinsä kuin sumun. Jumalan laupeus oli vienyt hänet Pojan luo, ja nyt saattoi enempi kuin laupeus — Isän suosio paistaa hänelle.