— Jos? virkkoi isä. Etkö ole sen varmempi?
— Ei voi koskaan tietää edeltäpäin, mitä todellakin tulee tapahtumaan tai ei, vastasi Sif vähän kärsimättömästi, ikäänkuin hän olisi lopettanut jonkin kiusallisen sivuseikan. Saanko matkustaa?
— Mutta sen sanon, kiusoitti isä, että olkoon Sverkerillä yhtä paljon kärsivällisyyttä sinun kuin hengenahdistuksensa kanssa, sillä se voi kyllä olla tarpeen. Luulin sinun viivyttelysi merkitsevän sitä, että sinä olit perehtymässä hänen filosofiaansa.
— Perehtyikö äiti lääkitsemiseen ennenkun hän meni naimisiin isän kanssa? kysyi Sif tuolla siron nenäkkäällä tavalla, jota hän joskus käytti isäänsä vastaan, hyvin tietäen tämän pitävän siitä.
— Sitäpä hän juuri teki, vastasi isä voitonriemuinen pilke vekkulisilmissään. Hän auttoi vanhaa isää tämän potilaiden hoidossa Västanforsissa.
— Ehkäpä minä sitten alan Sverkerin ylioppilaiden kanssa, sanoi Sif rikkiviisain ilmein, ikäänkuin olisi ajatellut asiaa.
Isä nauroi.
— Hänpä on juuri oikea nainen ottamaan äidilliseen huolenpitoonsa ylioppilaita! Eikö olekin, Lucia? kysyi hän ihastuneena.
— Miksi en olisi? kysyi Sif teeskennellen suuttumusta. Mutta sitten hän palasi siihen, mikä hänellä oli sydämellä.
— Sano, enkö saa matkustaa Pariisiin? Antakaa minun mennä! kerjäsi hän ja katseli vanhempiaan kaikkein vastustamattomimmalla katseellaan.