Lähdön edellisenä aikana Sif eli hyvin vaihtelevissa tunnelmissa. Milloin hän oli pelkkää ihastusta kaikesta mitä hän saisi nähdä ja kokea, milloin hänestä tuntui rikkirepivältä matkustaa omiensa luota, etupäässä Sverkerin.
Hän kärsi siitä tietoisuudesta että tuotti Sverkerille surua lähtemisellään, mutta koetti vakuuttaa itselleen että oli tyhmää ja pehmeämielistä tuntea sitä. Hänhän lähti vain muutamaksi kuukaudeksi, mitäpä siitä tarvitsi niin suurta asiaa tehdä?
Luonteensa nuorekkaalla joustavuudella hän vastusti sitä vaikutusta, minkä Sverkerin käsitys Sifin matkustamishalusta ensin oli tehnyt häneen. Hänen mielestään Sverker liioitteli puhuessaan taistelusta ja kärsimyksestä. Kuinka monet ovatkaan vuosikausia kihloissa?
Eikö Sverker sitte voisi tyyntyä muutamaksi kuukaudeksi? Hänhän oli luvannut mennä hänen kanssaan naimisiin kotiin, tultuaan. Jos Sverker epäluulosta hänen sanaansa ei ollut tahtonut pitää tuota lupausta sitovana, niin se oli hänen yksityisasiansa. Jos hänen epäluuloisuutensa kiusasi häntä, niin se ei olisi muuta kuin oikein, sillä olihan se loukkaus häntä — Sifiä — kohtaan. Mutta piankin hän antoi sen Sverkerille anteeksi ja näyttäisi kyllä, että hän voi pysyä sanassaan.
Niin hän mietiskeli ja rauhoitti itseänsä ollakseen seuraavana päivänä taas levoton.
Mutta kun lähdön hetki oli tullut, nieli sietämätön tuska erotessa Sverkeristä kaikki hänen tunnelmansa. Tämä vei sydämen hänen rinnastaan seisoessaan asemasillalla hänen omaistensa ja ystäviensä joukossa antaen hänen lähteä.
Sif näki sinä hetkenä selvästi harvinaisuuden Sverkerin rakkaudessa, niin epäitsekkään ja täydellisen, ja Sifistä tuntui että hän jätti jäljelle aito kultaa mennäkseen kissankultaa ja romua kohti. Mitäpä oli koko maailma sen miehen rinnalla joka seisoi tuolla?
Hän toivoi kiihkeästi että jotain tapahtuisi, joka estäisi hänen lähtönsä.
Mutta ei mitään tapahtunut. Junailija sulki ovet, jotkut, jotka eivät aikoneet mukaan mutta olivat viipyneet viimeiseen saakka, hyppäsivät alas asemasillalle, ja juna lähti ääneti liikkeelle. Jäähyväishuiskutuksia, hymyilyjä ja salaisia kyyneleitä — ja niin vieri juna näkymättömiin, ja jäljelle jääneillä oli vain toinen toisensa.
— Niin, onkohan tämä nyt viisasta! En ole ollenkaan varma siitä, sanoi
Lucia Sverkerille, heidän lähdettyään asemalta.