Ja tietysti Randal piti arvossa kiitosta, mutta häntä kiusasi kuitenkin salaisesti ajatus noista rakastuneista miehistä, jotka ympäröivät Sifin. Mustasukkaisuuden paholainen ahdisti häntä, mutta hän kärsi urhokkaasti ja yksinäisyydessä Jumalan edessä ja pääsi sentähden sortumasta tuon pahan sairauden valtaan, vaikka hänen täytyi kestää sen tuskia. Ei kukaan ihminen aavistanut mitä hän hiljaisuudessa kärsi. Ei edes Bentickillä ja Lucialla, jotka nyt olivat hänen lähimpiä ystäviään, ollut aavistustakaan siitä että hänen tyyni kärsivällisyytensä Sifiä kohtaan oli taistelemalla saavutettua.
Sif ja Sverker olivat kirjevaihdossa. Sif kirjoitti epäsäännöllisesti, ja viime aikoina olivat kirjeiden välit yhä pitenneet. Sverker ihmetteli tapahtuiko se tahallisesti ja merkitsikö se, että Sif tahtoi antaa hänen vähitellen ymmärtää liukuneensa häneltä pois. Ehkä jonkun noista uusista ihailijoista oli onnistunut voittaa, mitä hän ei ollut voittanut. Randal koetti uljaasti totuttautua siihen ajatukseen, niin ahdistavan kipeältä kuin se tuntuikin. Luonnollistahan oli vain, että niin kävisi. Antaessaan Sifin lähteä vapaana oli hän ajatellut mahdolliseksi, jopa todennäköiseksi, että kehitys tapahtuisi siihen suuntaan mihin se nyt näytti kääntyvän.
Hän ei sortunut tuskasta, vaan pysytteli pystyssä ja taisteli sitä vastaan työn siunatuilla aseilla.
Nyt oli kappale kesää kulunut. Randal istui yksin Norrlannin-junan vaunun ikkunassa. Hänellä oli sanomalehti edessään ja sikaari suussa, eikä hän juuri tällä hetkellä ajatellut omia asioitaan. Juna pysähtyi minuutiksi eräällä asemalla ja lähti jälleen liikkeelle. Joku, joka juuri oli noussut junaan, tuli vaunuun ja heitti selkärepun verkkoon.
Randal katsoi välinpitämättömästi ylös odottaen saavansa nähdä vieraan, mutta seuraavana silmänräpäyksenä hän hätkähti hieman, pani sanomalehden pois ja otti sikaarin suustaan.
Vasta tullut oli Åke Boson.
Tämäkin hätkähti, kun hänen katseensa kohtasi Randalin katseen. He eivät olleet tavanneet toisiaan noiden edellisenä syksynä olleiden keskinäisten kohtausten jälkeen, ja nyt he olivat yhtäkkiä kahden toistensa kanssa rautatievaunussa.
— Tahdotko tervehtiä minua? kysyi Randal yksinkertaisesti ja ojensi kätensä.
— Miksen minä tahtoisi? vastasi Åke lyhyesti, melkein hieman hämillään ja tarttui ojennettuun käteen.
Hän vähän häpesi ja sääli entistä naiivia minäänsä, joka oli voinut tuntea niin kiihkeästi, menettää malttinsa ja olla sopimaton. Nuorukaisesta oli tullut mies. Nuorekas ja penikkamainen aines, josta Randal oli pitänyt erikoisen paljon hänessä senvuoksi että se oli muistuttanut jonkun verran Sifiä, oli poissa. Oli selvää, että Åke oli perinpohjin maistanut hyvän ja pahan tiedon puusta ja voittanut siitä jonkinlaista kypsyyttä. Hän ei näyttänyt kuitenkaan sortuvalta mieheltä. Hänen katseensa oli yhä avoin ja suora, mutta ei enää lapsen katseen kaltainen eikä myöskään hurjan uhmaava kuten Randalin viime kerran kohdatessa hänet. Se kuvasti sielua, joka oli saanut tietää paljon kokemuksesta ja jota iletti kaikenlainen alhainen, jota vastaan hänessä oleva synnynnäinen hyvä ei voinut olla vaikuttamatta.