Åkekin puolestaan näki muuttuneen Randalin, tämän istuessa nyt häntä vastapäätä ikkunan vieressä, poltellen kuten hänkin, Norrlannin kukkuloiden kohotessa heidän ympärillään sitä myöten kuin juna kiiti eteenpäin.
Randalin kasvot olivat käyneet ohuemmiksi, silmät suuremmiksi ja tulisemmiksi ja niiden alla olevat varjot tummiksi, hengitys vielä entistä lyhyemmäksi. Suun ympärillä oli hillityn tuskan piirre, ja kasvojen ilme kokonaisuudessaan oli omituinen sekoitus sopusointua ja uupumattomuutta. Hän teki saman vaikutuksen kuin palava kynttilä, jonka liekki oli liian voimakas kynttilän aineistolle.
Åke oli ihmetellyt mitä varten koko talvi oli mennyt kihlausta julkaisematta. Nähdessä nyt Randalin vahvistui hänen epäluulonsa siitä, että jonkin seikan täytyi olla hullusti. Randal ei näyttänyt onnelliselta rakastajalta. Åke tunsi olevansa tavattoman utelias ja toivoi jollain tavoin keskustelun kuluessa pääsevänsä selville siitä mikä oli hullusti. Mutta ei kumpikaan noista entisistä ystävyksistä maininnut häntä, joka tämän äkillisen tapaamisen johdosta astui ilmielävänä kummankin mieleen.
Sinä otit tehoisasti osaa puolustusagitatsioniin keväällä, huomautti Åke turvautuen keskustelun aluksi lähinnä olevaan ja vaarattomaan asiaan, kun hänkin oli lämmin puolustuksen ystävä.
— Tahdoinhan tehdä mitä osasin, vastasi Randal vaatimattomasti.
— Etkä sinä vähän osannutkaan, sinä, jonka kaunopuheisuus oli yhtä täydellistä politiikassa kuin ennen filosofiassa.
— Kuinka sinä sen tiedät? Kuulitko minua?
— Kuulin, pari kertaa.
— En nähnyt sinua.
— Voitko tavallisesti nähdä yksityistä kuulijaa täydessä luentosalissa?
Muutoin pysyttelinkin nurkissa.