— Minuako karttaaksesi?
— Minusta oli tarpeetonta joutua yhteen sinun kanssasi.
He polttelivat hetkisen ääneti, sitten Randal kysyi:
— Oletko vielä vihainen minulle?
— En, sanoi Åke lapsellisen ujouden ja miehekkään vakavuuden ilmein. Aika vie sellaisen. Etenkin sellainen, joka näyttää tulevan niin suureksi kuin meidän aika.
Randalin tummissa, harmaansinisissä silmissä välähti myötätuntoa.
— Niin, meidän aikamme on suurta, virkkoi hän, yhtäkkiä unohtaen heidän personalliset välinsä. Tuntuu niinkuin Engelbrektin ja Sturein ajan henki olisi laskeutunut vanhan Ruotsin yli jälleen talonpoikaisnousuineen ja kaikkine mitä siitä on johtunut.
— Sinä tunnut toivehikkaalta. Luuletko sen tulevan onnistumaan?
- Minulla on tavallaan varmuus siitä.
— Mutta vastustus on voimakasta.