Randal oli pitänyt esitelmänsä, ja nyt oli iltamyöhä. Mutta tässä pohjoisessa seudussa oli koko yö valoisa.
Useat olivat tahtoneet puhella hänen kanssaan jälkeenpäin, ja majataloon, mihin Randal ja Åke olivat asettuneet, tuli illalliselle sinä iltana monta ylimääräistä vierasta.
Vihdoinkin he lähtivät, ja pihalla oli hiljaista ja äänetöntä.
Åke istui kuistin portailla ja katseli leppoisaa, valoisaa yötä ja ajatteli Randalin esitelmää, joka oli pitänyt hänen harrastuksensa vireillä koko ajan, eikä vain hänen vaan kaikkien kuulijain.
Randalin yksinkertaisessa kaunopuheisuudessa oli jotain ihmeellistä. Se miellytti sivistyneintä herkkusuuta, ja sivistymättöminkin saattoi käsittää ajatuksen. Ei siinä ollut mitään lauseparsia eikä kaunopuheiskukkia. Jokaista lausetta tarvittiin sanomaan mitä piti sanottaman, mutta miten tärkeä joku lause lie ollutkin, niin sitä ei koskaan toistettu. Senvuoksi tuntui siltä, että täytyi kuunnella täysin tarkkaavasti, jottei mitään olisi mennyt hukkaan.
Åkeen oli voimakkaasti vaikuttanut puhe, jota hän tänä iltana oli kuunnellut. Se oli herättänyt omantunnon ja oli kohottanut ajatuksen kansojen Jumalaan, joka oli antanut Ruotsinkin kansalle sen erikoisen tehtävän, johon sen piti antaa kasvattaa itseään.
Vaikka olikin lämmin isänmaanystävä, ei Åke ollut siten ajatellut nykyajan Ruotsia. Enin mitä voitiin odottaa ja pyytää oli kaiketi, että se voisi pysyä vapaana ja sortamattomana. Mutta täyttää jokin tehtävä kansojen joukossa! Mikäpä se olisi!
— Vai täälläkö sinä istut? Ihmettelin juuri mihin sinä olit joutunut.
Se oli Randalin ääni, käheänä ja väsyneenä puhumisen jälkeen, mutta yhä sointuvana.
Åke kääntyi puolittain, istuessaan portailla kädet ristissä polven ympäri.