— On liian kaunista panna maata, sanoi hän. Sinä olet kai väsynyt?
— Olen. Mutta en mene kumminkaan nukkumaan. Se olisi hyödytöntä, vastasi Randal.
Hän oli hengästynyt ja rintaa ahdisti. Åke huomasi sen ja häntä huolestutti.
— Saatko hengenahdistuksen, jos panet maata?
— Pelkään sitä. Vuoteessa on höyhenpatja ja pehmeää. Sellaista minä en siedä. Menen ulos istumaan kuusien alle joen rannalle. Lähdetkö mukaan?
Åke nousi heti ylös, ihastuen pyynnöstä. Hän oli iloisempi uudelleen solmitusta ystävyydestä kuin mitä hän tahtoi tunnustaa itselleenkään.
He kulkivat hyvän matkaa talosta ennenkuin saapuivat metsään, sillä seutu oli hyvin viljeltyä ja metsän oli täytynyt siirtyä peltojen tieltä. Mutta niin pian kuin he tulivat puiden sekaan, menivät he joen rannalle, joka juoksi leveänä ja majesteetillisena.
Ystävyys velvoittaa. Randal tiesi, että puuttuva luottamus hänen puoleltaan oli aiheuttanut rikkoutumisen nyt uudelleen solmitussa ystävyydessä. Sillä että se nyt oli uudelleen solmittu, sen hän tunsi samoin kuin Åkekin suuresti iloiten. Tehdäkseen sen nyt oikein lujaksi päätti Randal pyytämättä antaa luottamuksensa. Peittelemättä hän kertoi muutamin sanoin, minkälainen hänen ja Sifin väli oli.
— Me olemme salakihloissa vielä, niinkuin kuulet, lopetti hän. Mutta niin ei voi pitkältä jatkua.
— Te julkaisette sen kun hän tulee kotiin? Randal pudisti päätään.